Olin tässä muutama päivä sitten ruokakaupassa, missä en normaalisti asioi.
Kassalla oli edelläni isä ja tytär, noin 3 1/2-vuotias lapsi.
Heidän tehdessä lähtöä kassalta, tavarat pakattuina, isä kysyi tyttäreltään:
"Mikäs unohtui?"
Pieni tyttö katsoi kassaneitoa silmiin ja huudahti iloisena:
Kiitos ja hei!
Minä liikutuin.
Kaiken joulutohinan keskellä se ei vaadi meiltä paljon.
Kaksi sanaa, kuten tässä.
Nähdään toisemme, katsotaan silmiin.
Siitä tulee joulumieli!
maanantai 13. joulukuuta 2010
maanantai 15. marraskuuta 2010
Neuvoton
Suutarin lapsilla ei ole kenkiä, sanotaan.
Elämäntaidonvalmentaja-koulutukseni, luonteeni, intuitioni ja elämänkokemusteni ansioista uskon, että minulla on potentiaalia tukea ja kannustaa muita ihmisiä.
Omassa elämässä tuntuu olevan pari asiaa, joiden kohdalla tuntuvat omat konstit loppuvan.
Minä tunnustan: olen neuvoton.
Asia: Lapseni (nuorimman) isä, jonka kanssa en ole elänyt päivääkään yhdessä, jonka kanssa tuli suhteen loppu eteen ennen kuin suhde oikeastaan kunnolla alkoikaan.
Välillä unohdan totaalisesti, että lapseni on saanut alkunsa miehen kautta, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Hän ei ole tekemisissä poikansa kanssa kuin 3- 4 kertaa vuodessa, hänen tahtonsa ja aikansa riittää juuri ja juuri tuohon, olen ymmärtänyt.
Me olemme pojan kanssa onnellisia kahdestaan.
Meillä on hyvä tukiverkko.
Sitten tulee eteen näitä päiviä, jolloin "perustuksia horjutetaan".
Isänpäivä.
Odotuksia, toiveita, askartelua eskarissa. Isälle.
Äitinä olen otettu siitä paneutumisesta, jolla tämä lahja on omin käsin luotu. Isälle.
Monen tunnin kaunis työ.
Ihastelen ja kehun lasta. Miten hienon lahjan hän onkaan itse tehnyt!
Isästä ei kuulu mitään. Isänpäivänä päätämme lähettää tekstiviestin.
Olimme pohtineet, jos hänestä ei kuulu mitään, kiireinen kun on, että jos poikani voisi viedä lahjan hänelle hänen työpaikalleen. Pikaisesti, tervehtisi vain sen verran, että saisi antaa lahjansa ja nähdä paljon odotetun isän reaktion.
Lyhyt vastaus tuli, hän ei ole töissä, huomenna ehkä.Piste.
Olin sanaton.
Ei mitään ehdotuksia, miten he voisivat tavata, edes sen verran, että lahja vaihtaisi omistajaa.
Samaan aikaan oli selitettävä lapselle asia kauniisti.
Vaikka sisälläni kuohui tuhannen asteen tuli.
Itkuhan siinä molemmilta vapautui.
Olen neuvoton.
Jokin minussa sanoo, että minun, siis minun on aina pidettävä mahdollista porttia auki isyydelle, että lapsi ja isä saisivat mahdollisuuden. Etten minä estä mitään. Että jos jonain päivänä tapahtuisi jotain, minkä vuoksi huomaisin, miksi piti sitä porttia kannatella lapsen edun vuoksi.
Jokin minussa huutaa: Tämä loppuu nyt!
Tietämättä miten.
Tiedätkö sinä?
Elämäntaidonvalmentaja-koulutukseni, luonteeni, intuitioni ja elämänkokemusteni ansioista uskon, että minulla on potentiaalia tukea ja kannustaa muita ihmisiä.
Omassa elämässä tuntuu olevan pari asiaa, joiden kohdalla tuntuvat omat konstit loppuvan.
Minä tunnustan: olen neuvoton.
Asia: Lapseni (nuorimman) isä, jonka kanssa en ole elänyt päivääkään yhdessä, jonka kanssa tuli suhteen loppu eteen ennen kuin suhde oikeastaan kunnolla alkoikaan.
Välillä unohdan totaalisesti, että lapseni on saanut alkunsa miehen kautta, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Hän ei ole tekemisissä poikansa kanssa kuin 3- 4 kertaa vuodessa, hänen tahtonsa ja aikansa riittää juuri ja juuri tuohon, olen ymmärtänyt.
Me olemme pojan kanssa onnellisia kahdestaan.
Meillä on hyvä tukiverkko.
Sitten tulee eteen näitä päiviä, jolloin "perustuksia horjutetaan".
Isänpäivä.
Odotuksia, toiveita, askartelua eskarissa. Isälle.
Äitinä olen otettu siitä paneutumisesta, jolla tämä lahja on omin käsin luotu. Isälle.
Monen tunnin kaunis työ.
Ihastelen ja kehun lasta. Miten hienon lahjan hän onkaan itse tehnyt!
Isästä ei kuulu mitään. Isänpäivänä päätämme lähettää tekstiviestin.
Olimme pohtineet, jos hänestä ei kuulu mitään, kiireinen kun on, että jos poikani voisi viedä lahjan hänelle hänen työpaikalleen. Pikaisesti, tervehtisi vain sen verran, että saisi antaa lahjansa ja nähdä paljon odotetun isän reaktion.
Lyhyt vastaus tuli, hän ei ole töissä, huomenna ehkä.Piste.
Olin sanaton.
Ei mitään ehdotuksia, miten he voisivat tavata, edes sen verran, että lahja vaihtaisi omistajaa.
Samaan aikaan oli selitettävä lapselle asia kauniisti.
Vaikka sisälläni kuohui tuhannen asteen tuli.
Itkuhan siinä molemmilta vapautui.
Olen neuvoton.
Jokin minussa sanoo, että minun, siis minun on aina pidettävä mahdollista porttia auki isyydelle, että lapsi ja isä saisivat mahdollisuuden. Etten minä estä mitään. Että jos jonain päivänä tapahtuisi jotain, minkä vuoksi huomaisin, miksi piti sitä porttia kannatella lapsen edun vuoksi.
Jokin minussa huutaa: Tämä loppuu nyt!
Tietämättä miten.
Tiedätkö sinä?
keskiviikko 27. lokakuuta 2010
Tyhjä
Ystäväni lainasi minulle kirjan nimeltä Kutsu.
Alkutekstinä ollut runo pysäytti minut.
Miten hienosti ja osuvasti joku on ajatellut.
Hetkinä, jolloin oma pää on tyhjä ja ego huutaa, että jotain pitäisi tapahtua, tuntuu lohduttavalta lukea kolahduttavaa tekstiä.
Tuntea helpotusta, että joku osaa pukea houkutteleviksi ja kiehtoviksi sanoiksi ajatuksiaan, tunteitaan.
Se antaa luottamusta, että tyhjyys on vaihe ennen seuraavaa täyttymistä.
Odottaessani täyttymystä. Täyttymistä.
Kun tuntuu, että jokainen ponnistus
upottaa suohon syvemmälle.
Ja kuitenkin, osa minusta tietää, että olen oikeassa paikassa,
oikeaan aikaan.
Mieli luo asioista illuusion, harhan.
Kunpa jo ymmärtäisin,
mielessäni ja sydämessäni,
että kaikki on tässä ja nyt.
Jopa tyhjässä päässä.
Laitan teille pohdittavaksi, nautittavaksi, luettavaksi Kutsun aloituksen, englanniksi, se kolahtaa alkuperäistekstinä minulle. Suosittelen, lukekaa myös kirja.
Alkutekstinä ollut runo pysäytti minut.
Miten hienosti ja osuvasti joku on ajatellut.
Hetkinä, jolloin oma pää on tyhjä ja ego huutaa, että jotain pitäisi tapahtua, tuntuu lohduttavalta lukea kolahduttavaa tekstiä.
Tuntea helpotusta, että joku osaa pukea houkutteleviksi ja kiehtoviksi sanoiksi ajatuksiaan, tunteitaan.
Se antaa luottamusta, että tyhjyys on vaihe ennen seuraavaa täyttymistä.
Odottaessani täyttymystä. Täyttymistä.
Kun tuntuu, että jokainen ponnistus
upottaa suohon syvemmälle.
Ja kuitenkin, osa minusta tietää, että olen oikeassa paikassa,
oikeaan aikaan.
Mieli luo asioista illuusion, harhan.
Kunpa jo ymmärtäisin,
mielessäni ja sydämessäni,
että kaikki on tässä ja nyt.
Jopa tyhjässä päässä.
Laitan teille pohdittavaksi, nautittavaksi, luettavaksi Kutsun aloituksen, englanniksi, se kolahtaa alkuperäistekstinä minulle. Suosittelen, lukekaa myös kirja.
| |||||
| It doesn't interest me what you do for a living I want to know what you ache for and if you dare to dream of meeting your heart's longing. It doesn't interest me how old you are I want to know if you will risk looking like a fool for love for your dreams for the adventure of being alive. It doesn't interest me what planets are squaring your moon... I want to know if you have touched the center of your own sorrow if you have been opened by life's betrayals or have become shrivelled and closed from fear of further pain. I want to know if you can sit with pain mine or your own without moving to hide it or fade it or fix it. I want to know if you can be with joy mine or your own if you can dance with wildness and let the ecstasy fill you to the tips of your fingers and toes without cautioning us to be careful be realistic to remember the limitations of being human. It doesn't interest me if the story you are telling me is true. I want to know if you can disappoint another to be true to yourself. If you can bear the accusation of betrayal and not betray your own soul. If you can be faithless and therefore trustworthy. I want to know if you can see Beauty even when it is not pretty every day. And if you can source your own life from its presence. I want to know if you can live with failure yours and mine and still stand on the edge of the lake and shout to the silver of the full moon, "Yes." It doesn't interest me to know where you live or how much money you have. I want to know if you can get up after a night of grief and despair weary and bruised to the bone and do what needs to be done to feed the children. It doesn't interest me who you know or how you came to be here. I want to know if you will stand in the center of the fire with me and not shrink back. It doesn't interest me where or what or with whom you have studied. I want to know what sustains you from the inside when all else falls away. I want to know if you can be alone © 1995 by Oriah House, From "Dreams Of Desire"with yourself and if you truly like the company you keep in the empty moments. Published by Mountain Dreaming, 300 Coxwell Avenue, Box 22546, Toronto, Ontario, Canada M4L 2A0 Please click here for more information about Oriah's book. | |||||
maanantai 18. lokakuuta 2010
Toivotaan, toivotaan
Ajattelin, että on parempi antaa tunnekuohujen rauhoittua, ennen kuin kirjoittaa tänne mitään.
Katselin tässä taannoin tvKakkosen Homoiltaa.
Huh, mikä takapajula tämä Suomi vielä joissakin asioissa onkaan!
Minun suvaitsevaisuuttani koettelivat suvaisemattomat ihmiset.
Miten voimakasta onkaan halu tuomita toisia! Onko tekopyhyyttä se, että toisaalla ollaan niin kristillisiä, ja toisaalla niin suvaitsemattomia?
Minulle on päivänselvää, että me kaikki olemme samasta lähteestä. Kenelläkään meistä ei ole varaa tuomita toista. Eikö se ole itsensä ylentämistä? Siis jos alkaa tuomita ihmisiä sen perusteella, ketä he rakastavat?
Ei, anteeksi vaan Päivi Räsänen ja piispa Matti Repo, minä en suostu ymmärtämään kantaanne.
Nuorin lapseni kysyi minulta (pari päivää ennen tätä homoiltaa): " Äiti, mikä on homo?"
Kerroin hänelle: Hän on ihminen, mies, joka rakastaa miestä, ja haluaa olla parisuhteessa toisen miehen kanssa, samoin kuten nainen ja mies voivat olla parisuhteessa. Tai nainen ja nainen. Hetkeksi ilme muuttui vakavaksi ja surulliseksi:"Äiti, ne ei sitten voi saada lapsia?" Sanoin, että voivat adoption kautta. (minulla oli hieman laajentunut käsite siitä). " Ai, no hyvä!" hän sanoi ilahtuneena.
Hänen mielipiteensä oli, että kaikilla olisi oikeus lapsiin.
Maailmassa tarvitaan enemmän tekoja rakkaudesta, tuomitseminen ei auta ketään.
Tässä onkin itsellä vaikeuksia olla tuomitsematta noita rakkaudettomia ihmisiä, jotka näkevät homouden syntinä!
Onneksi ohjelmassa oli heitä, jotka puhuivat suoraan sydämestä.
Kiitos heille, aina on toivoa paremmasta maailmasta, kun ihmiset ajattelevat sydämellään.
Kiitos, arkkipiispa Kari Mäkinen, lausunnoista ohjelman jälkeen.
Ehkä vielä on toivoa.
http://www.youtube.com/watch?v=qubVo6cHAWw
Katselin tässä taannoin tvKakkosen Homoiltaa.
Huh, mikä takapajula tämä Suomi vielä joissakin asioissa onkaan!
Minun suvaitsevaisuuttani koettelivat suvaisemattomat ihmiset.
Miten voimakasta onkaan halu tuomita toisia! Onko tekopyhyyttä se, että toisaalla ollaan niin kristillisiä, ja toisaalla niin suvaitsemattomia?
Minulle on päivänselvää, että me kaikki olemme samasta lähteestä. Kenelläkään meistä ei ole varaa tuomita toista. Eikö se ole itsensä ylentämistä? Siis jos alkaa tuomita ihmisiä sen perusteella, ketä he rakastavat?
Ei, anteeksi vaan Päivi Räsänen ja piispa Matti Repo, minä en suostu ymmärtämään kantaanne.
Nuorin lapseni kysyi minulta (pari päivää ennen tätä homoiltaa): " Äiti, mikä on homo?"
Kerroin hänelle: Hän on ihminen, mies, joka rakastaa miestä, ja haluaa olla parisuhteessa toisen miehen kanssa, samoin kuten nainen ja mies voivat olla parisuhteessa. Tai nainen ja nainen. Hetkeksi ilme muuttui vakavaksi ja surulliseksi:"Äiti, ne ei sitten voi saada lapsia?" Sanoin, että voivat adoption kautta. (minulla oli hieman laajentunut käsite siitä). " Ai, no hyvä!" hän sanoi ilahtuneena.
Hänen mielipiteensä oli, että kaikilla olisi oikeus lapsiin.
Maailmassa tarvitaan enemmän tekoja rakkaudesta, tuomitseminen ei auta ketään.
Tässä onkin itsellä vaikeuksia olla tuomitsematta noita rakkaudettomia ihmisiä, jotka näkevät homouden syntinä!
Onneksi ohjelmassa oli heitä, jotka puhuivat suoraan sydämestä.
Kiitos heille, aina on toivoa paremmasta maailmasta, kun ihmiset ajattelevat sydämellään.
Kiitos, arkkipiispa Kari Mäkinen, lausunnoista ohjelman jälkeen.
Ehkä vielä on toivoa.
http://www.youtube.com/watch?v=qubVo6cHAWw
maanantai 20. syyskuuta 2010
Tilauksia
Olin elämäni ensimmäistä kertaa kuuntelemassa Erkki Lehtirantaa, suosittua henkistä astrologia, journalistia, muusikkoa, kouluttajaa.
Minuun hänen ajatuksensa upposivat yhtä kevyesti kuin olisin syönyt Fazerin Sinistä.
Herkkua alusta loppuun.
Taas yksi esimerkki miehestä, jolla on sydämen viisautta. Heitä on ilmaantunut polulleni, kuin hetken valaisten tietäni eteenpäin.
Antaen luottamusta ja toivoa. Matkaamme kohti parempaa tulevaisuutta, jossa merkitystä on ihmisellä, sillä mitä hänen sydämessään on.
Ajatuksen voimasta hän puhui pysäyttävästi. "Jokainen ajatus on universumille tehty tilaus".
Niin.
Jos sinun olisi kirjoitettava ylös jokainen ajattelemasi ajatus, minkälainen sepustus siitä tulisi? Yhden päivän ajalta.
Olisiko se kaunista luettavaa? Vai kenties jotain ihan muuta? Minkälaista tilausta sinä lataat joka päivä universumiin?
Minulla on tällä hetkellä menossa ajatusvoimalause: Kaikki on mahdollista!
Jos huomaan, että edes alkulauseen verran meinaan mennä miinuksen puolelle, peruutan ajatuksen, ja tietoisena ajattelen: Kaikki on mahdollista!
Kuulostaa helpolta. On kuulkaa vaatinut vuosien harjoittelun.
Tästä minä olen ennenkin kirjoittanut.
Että kuuntelehan itseäsi, mitä sinä olet tilannut elämääsi?
Minuun hänen ajatuksensa upposivat yhtä kevyesti kuin olisin syönyt Fazerin Sinistä.
Herkkua alusta loppuun.
Taas yksi esimerkki miehestä, jolla on sydämen viisautta. Heitä on ilmaantunut polulleni, kuin hetken valaisten tietäni eteenpäin.
Antaen luottamusta ja toivoa. Matkaamme kohti parempaa tulevaisuutta, jossa merkitystä on ihmisellä, sillä mitä hänen sydämessään on.
Ajatuksen voimasta hän puhui pysäyttävästi. "Jokainen ajatus on universumille tehty tilaus".
Niin.
Jos sinun olisi kirjoitettava ylös jokainen ajattelemasi ajatus, minkälainen sepustus siitä tulisi? Yhden päivän ajalta.
Olisiko se kaunista luettavaa? Vai kenties jotain ihan muuta? Minkälaista tilausta sinä lataat joka päivä universumiin?
Minulla on tällä hetkellä menossa ajatusvoimalause: Kaikki on mahdollista!
Jos huomaan, että edes alkulauseen verran meinaan mennä miinuksen puolelle, peruutan ajatuksen, ja tietoisena ajattelen: Kaikki on mahdollista!
Kuulostaa helpolta. On kuulkaa vaatinut vuosien harjoittelun.
Tästä minä olen ennenkin kirjoittanut.
Että kuuntelehan itseäsi, mitä sinä olet tilannut elämääsi?
maanantai 23. elokuuta 2010
Rokotuspainostusta
Kävin viime viikolla nuorimman lapseni 6-vuotisneuvolassa.
Etukäteen jännitti, sillä viimevuotinen käynti ei jättänyt positiivista oloa. Minä kun kieltäydyin lapseni rokottamisesta.
Hankin tällä kertaa lisätietoa rokotusten haittavaikutuksista, valmistauduin puolustamaan näkemystäni. Viime kerran hyökkäys näkemystäni kohtaan tuntui asiattomalta.
Hups, ilman mitään esittelyitä nuori naishenkilö lykkäsi paperin poikani eteen ja pyysi häntä piirtämään samat kuviot viereen. Lyhyt kysymys minulle: Miten teillä on mennyt?
Vastailin parhaani mukaan, koettaen samalla keventää tunnelmaa, sillä taustalla istuvan terveydenhoitajan (sen, joka syyllisti minut vuosi sitten) kehonkieli vaikutti viestivän hiukan jännittyneisyyttä.
Kysymykseen, onko teillä jotain huolia, poikani vastasi: Viime viikolla meidän vessanpönttö oli rikki, se painnallusnappula siis.
Että siinä teille vastausta.
Peruskuviot menivät hyvin, painon mittaus, pituus, näön tarkistus.
Sitten tultiin kysymykseen: Entä ne rokotukset?
Sanoin kiitos ei.
Niin, että sinä et sitten ole muuttanut kantaasi, aloitti terveydenhoitaja. Se on vaan niin, että valitettavasti näitä tauteja ei tuolla kannalla saada koskaan tästä maasta loppumaan.
Ennen kuin hän pääsi taas syyttelyn linjalla jatkamaan, keskeytin ja sanoin, juu, kuulin tuon jo viime vuonna.
Vastasin, että kumpikaan heistä ei voi taata, että noista rokotteista ei tule juuri tälle lapselle sivuoireita. Ja jos jotain tulisi, vakavaakin, niin mikään ei korvaisi menetettyä terveyttä eikä muutakaan, sillä lääkeyhtiö luistaa vastuusta mainitsemalla sivuvaikutukset rokotteen tiedoissa.
Terveydenhoitajan kommentti oli maininta tutkimustuloksista koskien maita, joissa kaikki rokottamalla on saatu tauteja häviämään. Kysyin: voidaanko todistaa, että rokotus on ollut ainoa syy tautien häviämiseen? On olemassa tutkimuksia maista, joista ei ole pakkorokotuksia, eikä myöskään kuolintapauksia ko.taudeista. Terveydenhoitaja pyöritteli silmiään ja sanoi, ettei hän ole koskaan lukenut tuollaisista tutkimuksista.
Sain kokea melkoista painostusta, ja vielä kysymys: Nyt ei sitten rokoteta, vaikka täällä on MPR antamatta? Sanoin edelleen, että kiitos ei.
Huh. Sanoin, että onneksi Suomessa saa valita, ottaako rokotuksen vai ei, vaikka se ei aina siltä tunnu. Yhteiskunta ja media ovat esimerkiksi sikainfluenssarokotteen kohdalla olleet melko yksisuuntaisia: kuolet, jos et ota rokotusta. Joukkohysteriaa luotiin kovalla painostuksella ja pelottelulla.
Huh. Kuinka moni ihminen sai tiedon mahdollisista haitta/sivuvaikutuksista ennen rokottamista?
No nyt ollaan ihmettelemässä, mitä kaikkea noistakin on seuraamassa. Narkolepsia taitaa olla vain jäävuoren huippu.
Oletko koskaan pohtinut, miksi näitä rokotteita luodaan?
Onko mielessäsi käynyt, että yksi syy on se, että aikuisten poissaolot työelämästä tulevat yhteiskunnalle kalliiksi? Jos lapsi sairastaa, kuka hoitaa häntä kotona? Tässä tehoyhteiskunnassa ei ole aikaa sairastaa. Rokotteet kehiin, jotta vältytään turhilta sairauslomapäiviltä.
Valitettavasti harva saa tietoa näistä vaaratekijöistä. Yksi rohkea äiti on noussut julkisuuteen. Hänen lapsensa kuoli Calmette-rokotuksen aiheuttamaan tuberkuloosin jälkitilaan. (Nelosen Uutiset 22.8.2010) Hän on nostamassa syytettä THL:ää vastaan.
Suomen neuvolajärjestelmä on perusajatukseltaan hyvä. Miksi vaan on niin vaikea saada sitä ajantasalle näiden rokotusten haittojen suhteen? Miksi lääkefirmat sanelevat tahdin?
Tätä pohtii, jälleen kerran, tämä täällä.
Etukäteen jännitti, sillä viimevuotinen käynti ei jättänyt positiivista oloa. Minä kun kieltäydyin lapseni rokottamisesta.
Hankin tällä kertaa lisätietoa rokotusten haittavaikutuksista, valmistauduin puolustamaan näkemystäni. Viime kerran hyökkäys näkemystäni kohtaan tuntui asiattomalta.
Hups, ilman mitään esittelyitä nuori naishenkilö lykkäsi paperin poikani eteen ja pyysi häntä piirtämään samat kuviot viereen. Lyhyt kysymys minulle: Miten teillä on mennyt?
Vastailin parhaani mukaan, koettaen samalla keventää tunnelmaa, sillä taustalla istuvan terveydenhoitajan (sen, joka syyllisti minut vuosi sitten) kehonkieli vaikutti viestivän hiukan jännittyneisyyttä.
Kysymykseen, onko teillä jotain huolia, poikani vastasi: Viime viikolla meidän vessanpönttö oli rikki, se painnallusnappula siis.
Että siinä teille vastausta.
Peruskuviot menivät hyvin, painon mittaus, pituus, näön tarkistus.
Sitten tultiin kysymykseen: Entä ne rokotukset?
Sanoin kiitos ei.
Niin, että sinä et sitten ole muuttanut kantaasi, aloitti terveydenhoitaja. Se on vaan niin, että valitettavasti näitä tauteja ei tuolla kannalla saada koskaan tästä maasta loppumaan.
Ennen kuin hän pääsi taas syyttelyn linjalla jatkamaan, keskeytin ja sanoin, juu, kuulin tuon jo viime vuonna.
Vastasin, että kumpikaan heistä ei voi taata, että noista rokotteista ei tule juuri tälle lapselle sivuoireita. Ja jos jotain tulisi, vakavaakin, niin mikään ei korvaisi menetettyä terveyttä eikä muutakaan, sillä lääkeyhtiö luistaa vastuusta mainitsemalla sivuvaikutukset rokotteen tiedoissa.
Terveydenhoitajan kommentti oli maininta tutkimustuloksista koskien maita, joissa kaikki rokottamalla on saatu tauteja häviämään. Kysyin: voidaanko todistaa, että rokotus on ollut ainoa syy tautien häviämiseen? On olemassa tutkimuksia maista, joista ei ole pakkorokotuksia, eikä myöskään kuolintapauksia ko.taudeista. Terveydenhoitaja pyöritteli silmiään ja sanoi, ettei hän ole koskaan lukenut tuollaisista tutkimuksista.
Sain kokea melkoista painostusta, ja vielä kysymys: Nyt ei sitten rokoteta, vaikka täällä on MPR antamatta? Sanoin edelleen, että kiitos ei.
Huh. Sanoin, että onneksi Suomessa saa valita, ottaako rokotuksen vai ei, vaikka se ei aina siltä tunnu. Yhteiskunta ja media ovat esimerkiksi sikainfluenssarokotteen kohdalla olleet melko yksisuuntaisia: kuolet, jos et ota rokotusta. Joukkohysteriaa luotiin kovalla painostuksella ja pelottelulla.
Huh. Kuinka moni ihminen sai tiedon mahdollisista haitta/sivuvaikutuksista ennen rokottamista?
No nyt ollaan ihmettelemässä, mitä kaikkea noistakin on seuraamassa. Narkolepsia taitaa olla vain jäävuoren huippu.
Oletko koskaan pohtinut, miksi näitä rokotteita luodaan?
Onko mielessäsi käynyt, että yksi syy on se, että aikuisten poissaolot työelämästä tulevat yhteiskunnalle kalliiksi? Jos lapsi sairastaa, kuka hoitaa häntä kotona? Tässä tehoyhteiskunnassa ei ole aikaa sairastaa. Rokotteet kehiin, jotta vältytään turhilta sairauslomapäiviltä.
Valitettavasti harva saa tietoa näistä vaaratekijöistä. Yksi rohkea äiti on noussut julkisuuteen. Hänen lapsensa kuoli Calmette-rokotuksen aiheuttamaan tuberkuloosin jälkitilaan. (Nelosen Uutiset 22.8.2010) Hän on nostamassa syytettä THL:ää vastaan.
Suomen neuvolajärjestelmä on perusajatukseltaan hyvä. Miksi vaan on niin vaikea saada sitä ajantasalle näiden rokotusten haittojen suhteen? Miksi lääkefirmat sanelevat tahdin?
Tätä pohtii, jälleen kerran, tämä täällä.
lauantai 17. heinäkuuta 2010
Olettamuksia ja faktaa
Olin tänään taas hellimässä itseäni meren syleilyssä.
Mikä ihana kesä tämä onkaan ollut, aurinkoa on riittänyt!
Poikani polskiessa vedessä, makoilin välillä rannalla kuin savannileijona, silmät puoliummessa, tarkkaillen häntä ja ympäristöä, kuunnellen luonnon ääniä.
Ja vähän muutakin.
Lähellämme oli peiton päällä makoilemassa mies ja nainen, otaksun aviopari, ja heillä mukanaan poika, ehkä noin 6 - 7-vuotias, ja toinenkin, muistaakseni pienempi.
Niin, muistaakseni.
Näin heidät jo toistamiseen, ja ensimmäisellä kerrallan nainen läksytti lähinnä miestään.
Tänään vuorossa oli poika.
Hän sai kuulla äidiltään melkoisen litanian kirosanoja, juostessaan peiton ohi niin, että kai hieman hiekkaa lensi äidin päälle. Tuli v:llä alkavaa, ja h:lla alkavaa tekstiä.
En tiedä oliko mies jo aiemmin niin läksytetty, ettei saanut sanottua mitään tilanteessa
vaimolleen. En usko, että sanoo koskaan.
Katsoin, kuuntelin ja olin hiljaa. Järkyttyneenä.
Jälkeen päin kadutti, etten saanut sanottua mitään.
Harmitti sen pienen pojan puolesta.
Toinen asia, mitä ympärilläni kuului, oli uhkauksia.
Lapsia uhkailtiin eri vanhempien tahoilta ties minkälaisilla asioilla.
Omia lapsia siis.
Miettivätköhän he koskaan, miten kohtelevat omia lapsiaan tai miten puhuvat heille?
Ymmärrän, että aikuisilta joskus pinna palaa.
Tuntui vain, että tämä oli näiden lasten kohdalla ihan arkipäivää.
Surullinen olettamus, en voi tietysti tietää.
Onneksi ympärilläni oli myös niitä aikuisia, joille tuntui kesäisen päivän suurin onni löytyvän lähellä olevista lapsistaan.
Minulla oli sellainen päivä.
Poikani juoksi vesimärkänä luokseni, sipaisi poskeani, antoi suukon ja sanoi: "Äiti, mä rakastan sua!" ja tuli viereeni köllöttelemään.
Kesän lapsia kun olemme molemmat.
Savannileijonia.
Mikä ihana kesä tämä onkaan ollut, aurinkoa on riittänyt!
Poikani polskiessa vedessä, makoilin välillä rannalla kuin savannileijona, silmät puoliummessa, tarkkaillen häntä ja ympäristöä, kuunnellen luonnon ääniä.
Ja vähän muutakin.
Lähellämme oli peiton päällä makoilemassa mies ja nainen, otaksun aviopari, ja heillä mukanaan poika, ehkä noin 6 - 7-vuotias, ja toinenkin, muistaakseni pienempi.
Niin, muistaakseni.
Näin heidät jo toistamiseen, ja ensimmäisellä kerrallan nainen läksytti lähinnä miestään.
Tänään vuorossa oli poika.
Hän sai kuulla äidiltään melkoisen litanian kirosanoja, juostessaan peiton ohi niin, että kai hieman hiekkaa lensi äidin päälle. Tuli v:llä alkavaa, ja h:lla alkavaa tekstiä.
En tiedä oliko mies jo aiemmin niin läksytetty, ettei saanut sanottua mitään tilanteessa
vaimolleen. En usko, että sanoo koskaan.
Katsoin, kuuntelin ja olin hiljaa. Järkyttyneenä.
Jälkeen päin kadutti, etten saanut sanottua mitään.
Harmitti sen pienen pojan puolesta.
Toinen asia, mitä ympärilläni kuului, oli uhkauksia.
Lapsia uhkailtiin eri vanhempien tahoilta ties minkälaisilla asioilla.
Omia lapsia siis.
Miettivätköhän he koskaan, miten kohtelevat omia lapsiaan tai miten puhuvat heille?
Ymmärrän, että aikuisilta joskus pinna palaa.
Tuntui vain, että tämä oli näiden lasten kohdalla ihan arkipäivää.
Surullinen olettamus, en voi tietysti tietää.
Onneksi ympärilläni oli myös niitä aikuisia, joille tuntui kesäisen päivän suurin onni löytyvän lähellä olevista lapsistaan.
Minulla oli sellainen päivä.
Poikani juoksi vesimärkänä luokseni, sipaisi poskeani, antoi suukon ja sanoi: "Äiti, mä rakastan sua!" ja tuli viereeni köllöttelemään.
Kesän lapsia kun olemme molemmat.
Savannileijonia.
perjantai 9. heinäkuuta 2010
Sähläystä
Laitan tähän, kun en muuta paikkaa keksi:
anteeksi, Eebu tai jotain siihen suuntaan, olin julkaisemassa kommenttiasi, kun kone teki jotain, tai mun sormet osui väärille nappuloille, ja teksti hävisi!
eli kiitos, laitatko uudestaan?
anteeksi, Eebu tai jotain siihen suuntaan, olin julkaisemassa kommenttiasi, kun kone teki jotain, tai mun sormet osui väärille nappuloille, ja teksti hävisi!
eli kiitos, laitatko uudestaan?
torstai 8. heinäkuuta 2010
Sydämen asia
Hymyilyttää.
Monestakin syystä.
Minulla oli aivan sanoinkuvaamattoman ihana viikonloppu kesäseminaarissa Helsingissä, kulttuurikeskus Sofiassa.
Henkisen yhdistyspiirimme kattaus ympäri Suomea oli paikalla ja ohjelma sen mukaista.
Sielun ja sydämen ravintoa sai myös ihanasta merellisestä ympäristöstä, luonnosta, ihmisistä ja kauniista ikoneista, joita kulttuurikeskus oli tulvillaan.
Itse en ole ortodoksi, mutta ikonit ovat aina puhutelleet minua.
Hymyilyttää siksikin, että mieleeni tuli äsken ajatus: näkymätön lapsi puuhastelee näkymättömien asioiden kanssa, ja näkymättömän maailman kanssa.
Onkohan tässä joku elämän paradoksi?
Olen harannut vastaan omaa polkuani. Sydämeni asiaa.
Sielunsuunnitelmaani.
Että jos otan käyttöön vain vähän, jotain. Että jos antaudun vain pikkuisen, hallitusti.
Että minä pysyn ohjaksissa.
Että. Ja jotta.
Viime viikonlopun kokemukset vahvistivat, että näitä näkymättömiä asioita kuuluu sielunsuunnitelmaani. Niin vahva ilo ja kiitollisuus täyttivät koko olemukseni.
istuin perjantai-iltana vessanpöntöllä ja itkin ilosta.
Että olen saanut kokea niin ihanan päivän, täynnä rakkautta.
Olisin voinut tietysti valita kauniimman paikan iloitkulleni, mutta jollain lailla tuo paikka
oli juuri oikea.
Tässä elämässä laskettuna minä olen niin monen monta päivää viettänyt vessassa laatoittamassa, kivulla, että tuntuu kuin nyt elämässä olisi alkanut ihan uusi vessakulttuuriaika.
Ilon aika!
Hymyilyttää, hieman yli kaksi kuukautta ilman kahvia, ilman migreeniä. Pari pientä alkua oli, mutta menivät ohi. Kiitollisuus, ilo suuri asiasta ja päälle hurraa-huudot vihreälle teelle.
Hymyilyttää, kun sain tietoa menneistä elämistäni. Monta asiaa tässä elämässä loksahti kohdilleen. Minun elämässä. Ei sinun tarvi uskoa.
Hymy avaa sydäntäni.
Aika irrottaa käsijarru ja antaa elämän viedä.
Tapahtukoon Sinun tahtosi, sillä minä en aina tiedä.
Minä opettelen vasta luottamaan siipiini.
Lennetään yhdessä!
Monestakin syystä.
Minulla oli aivan sanoinkuvaamattoman ihana viikonloppu kesäseminaarissa Helsingissä, kulttuurikeskus Sofiassa.
Henkisen yhdistyspiirimme kattaus ympäri Suomea oli paikalla ja ohjelma sen mukaista.
Sielun ja sydämen ravintoa sai myös ihanasta merellisestä ympäristöstä, luonnosta, ihmisistä ja kauniista ikoneista, joita kulttuurikeskus oli tulvillaan.
Itse en ole ortodoksi, mutta ikonit ovat aina puhutelleet minua.
Hymyilyttää siksikin, että mieleeni tuli äsken ajatus: näkymätön lapsi puuhastelee näkymättömien asioiden kanssa, ja näkymättömän maailman kanssa.
Onkohan tässä joku elämän paradoksi?
Olen harannut vastaan omaa polkuani. Sydämeni asiaa.
Sielunsuunnitelmaani.
Että jos otan käyttöön vain vähän, jotain. Että jos antaudun vain pikkuisen, hallitusti.
Että minä pysyn ohjaksissa.
Että. Ja jotta.
Viime viikonlopun kokemukset vahvistivat, että näitä näkymättömiä asioita kuuluu sielunsuunnitelmaani. Niin vahva ilo ja kiitollisuus täyttivät koko olemukseni.
istuin perjantai-iltana vessanpöntöllä ja itkin ilosta.
Että olen saanut kokea niin ihanan päivän, täynnä rakkautta.
Olisin voinut tietysti valita kauniimman paikan iloitkulleni, mutta jollain lailla tuo paikka
oli juuri oikea.
Tässä elämässä laskettuna minä olen niin monen monta päivää viettänyt vessassa laatoittamassa, kivulla, että tuntuu kuin nyt elämässä olisi alkanut ihan uusi vessakulttuuriaika.
Ilon aika!
Hymyilyttää, hieman yli kaksi kuukautta ilman kahvia, ilman migreeniä. Pari pientä alkua oli, mutta menivät ohi. Kiitollisuus, ilo suuri asiasta ja päälle hurraa-huudot vihreälle teelle.
Hymyilyttää, kun sain tietoa menneistä elämistäni. Monta asiaa tässä elämässä loksahti kohdilleen. Minun elämässä. Ei sinun tarvi uskoa.
Hymy avaa sydäntäni.
Aika irrottaa käsijarru ja antaa elämän viedä.
Tapahtukoon Sinun tahtosi, sillä minä en aina tiedä.
Minä opettelen vasta luottamaan siipiini.
Lennetään yhdessä!
perjantai 11. kesäkuuta 2010
Tietoisuus
Olen osallistunut kesäyliopiston kurssille, aiheena ihmisen anatomia ja fysiologia.
Yhdella luennolla esitettiin kysymys, milloin ihmisen tietoisuus päättyy, loppuu.
Luennoitsija sanoi kysymyksen olevan hyvä ja päätyi tarjoamaan vastauksena kuolemaa.
Olin siinä vaihessa niin täynnä uutta tietoa aivojen rakenteesta ja verenkierrosta, että omat ajatukseni löivät tyhjää. Vasta poistuttuani luennolta, alkoi kysymys iskeä tajuntaani.
Minusta tietoisuus EI pääty kuolemaan.
Arvelin, että minulla on lääketieteestä poikkeava näkemys, joten päätin kysyä asiasta vähän lisää.
Oikeastaaan minua kiinnosti luennoitsijan oma näkemys. Heitin kysymykseni: Jos tietoisuuden ajatellaan päättyvän kuolemaan, niin miten selittyy, että hypnoterapian avulla on hoidettu ihmisiltä sairauksia, joiden alkuperän syy löytyy menneistä elämistä? Tai että ylipäätään ihmiset ovat pystyneet kertomaan tilanteista menneissä elämissä?
Minulle tarjotttiin vastausta, miten lapsuuden muistot voivat purkautua ulos jollakin tietyllä kimmokkeella. En tarkoittanut lapsuuden muistoja, vaan aikaisempien elämien.
Luennoitsija sanoi olevansa skeptinen, ja että ei osaa vastata.
Tietoisuus, mielenkiintoinen asia.
Itse uskon vahvasti jälleensyntymiseen ja mietin, että jokaisen elämämme elämän kuviot ovat tallentuneet ikäänkuin kovalevylle. Kuoleman hetkellä ne arkistoituvat ja kun aika koittaa uudelle matkalle maanpäälle, saamme ikäänkuin uuden, tyhjän cd:n täytettäväksi. Me emme käytä kuin pientä osaa siitä kapasiteetista, eikä ole tarkoituksenmukaistakaan, että se kaikki tieto olisi koko ajan käytettävissä. Muistijäljet ovat kuitenkin mahdollisia.
Itse olen pohtinut erilaisia mieltymyksiä esimerkiksi erilaisiin ruokiin, paikkoihin maailmassa, vaatetyyleihin tai kultturimieltymyksiin. Onko itselläsi jotakin tiettyjä maita, joita rakastat? Tai päinvastoin? Joku paikka, mihin et matkustaisi mistään hinnasta, vaikka siihen ei olisi mitään järjellistä syytä? Tai mihin päin maailmaa ruokamakusi vie? Itse ajattelen, että nämä voivat olla muistojälkiä menneistä.
Tietoisuus mahdollistaa muistijälkien siirtymisen.
Ikuisen sielun olemassaolo. Hengen olemus. Eikö näistä synny tietoisuus?
Wikipedia määrittää tietoisuuden näin:
Tietoisuus tarkoittaa joko yksilön kullakin hetkellä kokemien aistimusten, elämysten, tunteiden, muistikuvien ja ajatusten kokonaisuutta tai yksilön tietoisuutta itsestään ja ympäristöstään.[1]
Luennoilla saamani tiedon lisäksi olen oppinut enemmän ja enemmän ihmettelemään tätä huikeaa kokonaisuutta nimeltään ihminen. Miten hienosti kehossa pienetkin yksityiskohdat on suunniteltu ja miten kaikki toimii yhteisen hyväksi! Wau, mikä kulkupeli minulle onkaan annettu!
Kyllä tämä Ferrarin hakkaa mennen tullen.
Tietoa ja tietoisuutta lisäten elämän ihmeellisyyksiä ihasteleva matka jatkuu.
Yhdella luennolla esitettiin kysymys, milloin ihmisen tietoisuus päättyy, loppuu.
Luennoitsija sanoi kysymyksen olevan hyvä ja päätyi tarjoamaan vastauksena kuolemaa.
Olin siinä vaihessa niin täynnä uutta tietoa aivojen rakenteesta ja verenkierrosta, että omat ajatukseni löivät tyhjää. Vasta poistuttuani luennolta, alkoi kysymys iskeä tajuntaani.
Minusta tietoisuus EI pääty kuolemaan.
Arvelin, että minulla on lääketieteestä poikkeava näkemys, joten päätin kysyä asiasta vähän lisää.
Oikeastaaan minua kiinnosti luennoitsijan oma näkemys. Heitin kysymykseni: Jos tietoisuuden ajatellaan päättyvän kuolemaan, niin miten selittyy, että hypnoterapian avulla on hoidettu ihmisiltä sairauksia, joiden alkuperän syy löytyy menneistä elämistä? Tai että ylipäätään ihmiset ovat pystyneet kertomaan tilanteista menneissä elämissä?
Minulle tarjotttiin vastausta, miten lapsuuden muistot voivat purkautua ulos jollakin tietyllä kimmokkeella. En tarkoittanut lapsuuden muistoja, vaan aikaisempien elämien.
Luennoitsija sanoi olevansa skeptinen, ja että ei osaa vastata.
Tietoisuus, mielenkiintoinen asia.
Itse uskon vahvasti jälleensyntymiseen ja mietin, että jokaisen elämämme elämän kuviot ovat tallentuneet ikäänkuin kovalevylle. Kuoleman hetkellä ne arkistoituvat ja kun aika koittaa uudelle matkalle maanpäälle, saamme ikäänkuin uuden, tyhjän cd:n täytettäväksi. Me emme käytä kuin pientä osaa siitä kapasiteetista, eikä ole tarkoituksenmukaistakaan, että se kaikki tieto olisi koko ajan käytettävissä. Muistijäljet ovat kuitenkin mahdollisia.
Itse olen pohtinut erilaisia mieltymyksiä esimerkiksi erilaisiin ruokiin, paikkoihin maailmassa, vaatetyyleihin tai kultturimieltymyksiin. Onko itselläsi jotakin tiettyjä maita, joita rakastat? Tai päinvastoin? Joku paikka, mihin et matkustaisi mistään hinnasta, vaikka siihen ei olisi mitään järjellistä syytä? Tai mihin päin maailmaa ruokamakusi vie? Itse ajattelen, että nämä voivat olla muistojälkiä menneistä.
Tietoisuus mahdollistaa muistijälkien siirtymisen.
Ikuisen sielun olemassaolo. Hengen olemus. Eikö näistä synny tietoisuus?
Wikipedia määrittää tietoisuuden näin:
Tietoisuus tarkoittaa joko yksilön kullakin hetkellä kokemien aistimusten, elämysten, tunteiden, muistikuvien ja ajatusten kokonaisuutta tai yksilön tietoisuutta itsestään ja ympäristöstään.[1]
Luennoilla saamani tiedon lisäksi olen oppinut enemmän ja enemmän ihmettelemään tätä huikeaa kokonaisuutta nimeltään ihminen. Miten hienosti kehossa pienetkin yksityiskohdat on suunniteltu ja miten kaikki toimii yhteisen hyväksi! Wau, mikä kulkupeli minulle onkaan annettu!
Kyllä tämä Ferrarin hakkaa mennen tullen.
Tietoa ja tietoisuutta lisäten elämän ihmeellisyyksiä ihasteleva matka jatkuu.
maanantai 31. toukokuuta 2010
Elämästä ja kuolemasta
Erilainen kotikäynti. Keskusteluja kuolemasta.
Vietin viikonloppua vanhempieni luona Satakunnassa, mukana oli myös serkkuni miehensä kanssa.
Sisällöltään ristiriitainen viikonloppu sisälsi sekä hervotonta naurua että keskusteluja kuolemasta.
Härskiä huumoria ja herkkää pohdintaa.
Vanhempani ilmaisivat oman tahtonsa liittyen ajankohtaan, kun he siirtyvät Valon maailmaan.
Tunsin jollain tavalla suurta arvoa heidän edessään siitä, että he jakoivat asian kanssani.
Heillä ei ole mitään sairauksia (jos nyt ei sitten äidin suvun verenpainetautia oteta lukuun) tällä hetkellä. Ikää tietysti alkaa olla. Olin liikuttunut heidän rohkeudestaan kohdata asia puhumalla siitä. Hauta- ja hautajaistoiveistaan.
Jossain vaiheessa iltaa naapuripariskunta liittyi joukkoomme, ja keskustelu siirtyi henkilökohtaiselle tasolle siitä, mitä ajattelemme elämästä, Jumalan olemassaolosta ja kuolemasta.
Seurasin pohdintaa ensin sivusta, hiljaa, kuunnellen.
Sitten äitini kysyi: Mitä sinä ajattelet näistä, Leila?
Minusta tuntui kuin olisin ensimmäistä kertaa saanut täydellisen näkyvyyden vanhempieni silmissä. Avauduin ajatuksistani, ja minut nähtiin ja kuultiin.
Ja mikä parasta, se sai toisetkin avautumaan. Minä katsoin myös vanhempiani uusin silmin.
Viikonloppu sisälsi helmiä, hetkiä, jotka mahdollistuivat, koska minä annoin itseni.
Sellaisena kuin olen. Ja sain paljon.
Sunnuntaina katsoimme äitini ja serkkuni kanssa "Seitsemäs Taivas"-ohjelman, jossa haastateltavana oli Tommy Tabermann. Aiheena mm. kuolema.
Katsottuaan omaa kuolemaansa silmiin sairautensa takia, hänen sanoissaan oli syvällistä ymmärrystä elämän ainutlaatuisuudesta. Hän oli aikanaan ajatellut olevansa "kuolematon". Sairaus pysäytti. Elämään tuli päätepysäkin tietoisuus. Hän puhui lämpimästi isästään henkimaailmassa ja sanoi aina odottavansa eräiden perhosten näkemistä. Hänelle se on merkki isältään.
Kun minä näen västäräkin, jollain lailla ajattelen sen olevan mummuni "lintusia". Lintusia, joita hän on lähettänyt lähelleni ilahduttamaan pirteydellään.
Niin, kaikelle on aikansa.
Olen joskus kirjoittanut oman muistokirjoitukseni. Minkälaisen jäljen toivoisin jättäväni maailmaan.
Ei siitä kirjoittamisesta itkutta selvitty.
Kiitos, että elän! Kiitos rakkaista ihmisistä!
Vietin viikonloppua vanhempieni luona Satakunnassa, mukana oli myös serkkuni miehensä kanssa.
Sisällöltään ristiriitainen viikonloppu sisälsi sekä hervotonta naurua että keskusteluja kuolemasta.
Härskiä huumoria ja herkkää pohdintaa.
Vanhempani ilmaisivat oman tahtonsa liittyen ajankohtaan, kun he siirtyvät Valon maailmaan.
Tunsin jollain tavalla suurta arvoa heidän edessään siitä, että he jakoivat asian kanssani.
Heillä ei ole mitään sairauksia (jos nyt ei sitten äidin suvun verenpainetautia oteta lukuun) tällä hetkellä. Ikää tietysti alkaa olla. Olin liikuttunut heidän rohkeudestaan kohdata asia puhumalla siitä. Hauta- ja hautajaistoiveistaan.
Jossain vaiheessa iltaa naapuripariskunta liittyi joukkoomme, ja keskustelu siirtyi henkilökohtaiselle tasolle siitä, mitä ajattelemme elämästä, Jumalan olemassaolosta ja kuolemasta.
Seurasin pohdintaa ensin sivusta, hiljaa, kuunnellen.
Sitten äitini kysyi: Mitä sinä ajattelet näistä, Leila?
Minusta tuntui kuin olisin ensimmäistä kertaa saanut täydellisen näkyvyyden vanhempieni silmissä. Avauduin ajatuksistani, ja minut nähtiin ja kuultiin.
Ja mikä parasta, se sai toisetkin avautumaan. Minä katsoin myös vanhempiani uusin silmin.
Viikonloppu sisälsi helmiä, hetkiä, jotka mahdollistuivat, koska minä annoin itseni.
Sellaisena kuin olen. Ja sain paljon.
Sunnuntaina katsoimme äitini ja serkkuni kanssa "Seitsemäs Taivas"-ohjelman, jossa haastateltavana oli Tommy Tabermann. Aiheena mm. kuolema.
Katsottuaan omaa kuolemaansa silmiin sairautensa takia, hänen sanoissaan oli syvällistä ymmärrystä elämän ainutlaatuisuudesta. Hän oli aikanaan ajatellut olevansa "kuolematon". Sairaus pysäytti. Elämään tuli päätepysäkin tietoisuus. Hän puhui lämpimästi isästään henkimaailmassa ja sanoi aina odottavansa eräiden perhosten näkemistä. Hänelle se on merkki isältään.
Kun minä näen västäräkin, jollain lailla ajattelen sen olevan mummuni "lintusia". Lintusia, joita hän on lähettänyt lähelleni ilahduttamaan pirteydellään.
Niin, kaikelle on aikansa.
Olen joskus kirjoittanut oman muistokirjoitukseni. Minkälaisen jäljen toivoisin jättäväni maailmaan.
Ei siitä kirjoittamisesta itkutta selvitty.
Kiitos, että elän! Kiitos rakkaista ihmisistä!
tiistai 11. toukokuuta 2010
Kahvitun elämä
Seitsemäs päivä menossa ilman kahvia! Siksi tuo otsikko. Sen voi lukea omalla vastuulla, miten haluaa: kahvitun elämä, kahviton elämä, kahlitun elämä, kah vitun elämä, (iik, blogihistoriani toinen kirosana!). Vieroitusoireita ehkä, kun kirjaimet leikkivät kanssani.
Voin olla ylpeä kahvittomasta itsestäni ja tahdonvoimasta.
Niin, tämäkin on tätä itsehoitoa, päämääränä migreenitön elämä.
Olen tosissani. Haluan antaa elämälle itseni jokaisena päivänä. Haluan tuntea kehoni niin hyvin, että tiedän mikä on hyväksi ja mikä ei. Haluan olla mukana elämässä, en oksentamassa vessassa.
Kuulin muutama päivä sitten eräältä tuttavalta, että hänelle oli työpaikkalääkäri määrännyt migreeniin Diapamia. Anteeksi vaan, mutta minä järkytyin. Ja niin myös hän, tuttavani. Heitimme asian kyllä vitsiksi: ehkä sitä migreeniä ei huomaa, jos on koko ajan "pikkupöllyssä"?!.
En kyllä ymmärrä tuota hoitomenetelmää. En.
Hassulta tuntuu myös joskus se, että kun itse välitän henkiparannusta, monet ihmiset tuntuvat ajattelevan: no paranna sitten itsesi! Tämä on mielenkiintoinen näkökulma.
Koska itse ajattelen tämän maanpäällisen matkani olevan sielun oppikoulu, uskon, että olen valinnut tietyt asiat elämääni jo ennen tänne tuloa.
Migreeni on opettanut minulle paljon, ja oikeastaan johdattanut minut vaihtoehtohoitojen pariin,
mistä olen kiitollinen tälle epätasapainotilalle nimeltään migreeni.
Henkiparannuksessakaan minä en paranna ketään, se on jumalallinen rakkauden energia, mikä välittyy.
Minun roolini on olla kanava välissä.
Ihmisellä on vapaa tahto ja myöskään kukaan ihminen ei voi kumota henkisiä lakeja.
Ei kukaan opettaja tai vanhempikaan tee lapsensa puolesta läksyjä. Meillä ihmisinä on elämän koulussa oppiläksyt, joita emme voi toistemme puolesta suorittaa tai kumota. Omat oppimme on käytävä itse läpi.
Olen vastuussa kehostani, ja tunnen, että päivä päivältä minulta myös vaaditaan enemmän sen vastuun kantamiseksi. Tämä on minun tieni, olen sen valinnut ja kyse ei ole uhrautumisesta.
Kyse on rakkaudesta.
Rakkaudesta tähän ihmeelliseen kokonaisuuteen nimeltä ihminen, ilmoittauduin kesäyliopistoon opiskelemaan aiheesta "Ihmisen anatomia ja fysiologia".
Se, että itse haluan löytää tasapainon kehooni, on vasta kuin alkuaskel. Tärkeä kuitenkin.
Halusta lähtee kumppanuus. Ja toivon, pitkä sellainen, tässä kehossa.
ps. Hih, nyt naurattaa...olen enneagrammianalyysin perusteella numero yhdeksän, mikä kuuluu ns. keho/vaistotyyppeihin ja juuri näiden kahden asian, kehon ja intuition/vaiston kanssa, tällä hetkellä vaellan opintomatkallani. Täsmäoppiläksyjä!
Voin olla ylpeä kahvittomasta itsestäni ja tahdonvoimasta.
Niin, tämäkin on tätä itsehoitoa, päämääränä migreenitön elämä.
Olen tosissani. Haluan antaa elämälle itseni jokaisena päivänä. Haluan tuntea kehoni niin hyvin, että tiedän mikä on hyväksi ja mikä ei. Haluan olla mukana elämässä, en oksentamassa vessassa.
Kuulin muutama päivä sitten eräältä tuttavalta, että hänelle oli työpaikkalääkäri määrännyt migreeniin Diapamia. Anteeksi vaan, mutta minä järkytyin. Ja niin myös hän, tuttavani. Heitimme asian kyllä vitsiksi: ehkä sitä migreeniä ei huomaa, jos on koko ajan "pikkupöllyssä"?!.
En kyllä ymmärrä tuota hoitomenetelmää. En.
Hassulta tuntuu myös joskus se, että kun itse välitän henkiparannusta, monet ihmiset tuntuvat ajattelevan: no paranna sitten itsesi! Tämä on mielenkiintoinen näkökulma.
Koska itse ajattelen tämän maanpäällisen matkani olevan sielun oppikoulu, uskon, että olen valinnut tietyt asiat elämääni jo ennen tänne tuloa.
Migreeni on opettanut minulle paljon, ja oikeastaan johdattanut minut vaihtoehtohoitojen pariin,
mistä olen kiitollinen tälle epätasapainotilalle nimeltään migreeni.
Henkiparannuksessakaan minä en paranna ketään, se on jumalallinen rakkauden energia, mikä välittyy.
Minun roolini on olla kanava välissä.
Ihmisellä on vapaa tahto ja myöskään kukaan ihminen ei voi kumota henkisiä lakeja.
Ei kukaan opettaja tai vanhempikaan tee lapsensa puolesta läksyjä. Meillä ihmisinä on elämän koulussa oppiläksyt, joita emme voi toistemme puolesta suorittaa tai kumota. Omat oppimme on käytävä itse läpi.
Olen vastuussa kehostani, ja tunnen, että päivä päivältä minulta myös vaaditaan enemmän sen vastuun kantamiseksi. Tämä on minun tieni, olen sen valinnut ja kyse ei ole uhrautumisesta.
Kyse on rakkaudesta.
Rakkaudesta tähän ihmeelliseen kokonaisuuteen nimeltä ihminen, ilmoittauduin kesäyliopistoon opiskelemaan aiheesta "Ihmisen anatomia ja fysiologia".
Se, että itse haluan löytää tasapainon kehooni, on vasta kuin alkuaskel. Tärkeä kuitenkin.
Halusta lähtee kumppanuus. Ja toivon, pitkä sellainen, tässä kehossa.
ps. Hih, nyt naurattaa...olen enneagrammianalyysin perusteella numero yhdeksän, mikä kuuluu ns. keho/vaistotyyppeihin ja juuri näiden kahden asian, kehon ja intuition/vaiston kanssa, tällä hetkellä vaellan opintomatkallani. Täsmäoppiläksyjä!
torstai 29. huhtikuuta 2010
Kadottaessaan löytää
Sydämeni sai viime sunnuntaina oikein aimo latauksen.
Latauksen rakkautta, kiitollisuutta, iloa.
Ystäväni järjesti kiitosjuhlan, hän selätti rintasyövän.
Kuten hän sanoi:" Huomisesta ei tiedä kukaan, eletään ja iloitaan tänään!"
Hänen elämässään tapahtui viime vuonna niin hurjia asioita, ettei yksikään Hollywood-draamakäsikirjoittaja kirjoittaisi niitä samaan elokuvaan. Se olisi liikaa.
Tuon musiikkipitoisen iltapäivän jälkeen ajatuksiin tuli monta asiaa.
Se, miten elämä näyttääkin meille arvokkaita asioita päästäessämme irti jostakin, minkä kuvittelemme tärkeäksi. Miten paljon ajatuksissamme on illuusioita, kuvia, joihin olemme takertuneet?
Onko omassa elämässäsi meneillään illuusio? Kuva siitä, miten asioiden kuuluisi mennä? Ja takerrut siihen kuvaan peläten, että se on ainut mitä on. Mitä, jos se ei ole totta? Mitä, jos sinun varallesi on suunnitelma jostain ihan muusta, joka olisi sinun, jos vain päästäisit irti?
Käänsin juuri yhden englanninkielisen artikkelin, jossa puhuttiin Äiti Teresasta.
Hän oli eläessään puhutellut Euroopan Parlamenttia
Pyhän Fransis Assisilaisen rukouksella
Jumalani, tee minusta rauhasi välikappale,
niin että sinne, missä on vihaa, toisin rakkauden,
...missä loukkausta, toisin anteeksiannon,
...missä epäsopua, loisin yksimielisyyden,
...missä erehdystä, osoittaisin totuuden,
...missä epäilystä, auttaisin uskoon,
...missä epätoivoa, nostaisin luottamuksen,
...missä pimeyttä, loisin sinun valoasi,
...missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen,
niin että oi Mestari,
en yrittäisi niin paljon etsiä lohdutusta
kuin lohduttaa muita,
hakea ymmärrystä kuin ymmärtää toisia,
pyytää rakkautta kuin rakastaa muita,
sillä antaessaan saa,
kadottaessaan löytää,
unohtaessaan saa anteeksi,
kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.
Tänään luin erästä toista blogia, ja mieleeni nousivat voimakkaasti sanat:
kadottaessaan löytää. Omassakin elämässä olen kohdannut menetyksiä, joiden jälkeen tilalle onkin tullut jotain ihan muuta, parempaa kuin osasin kuvitella.
Elämämme tärkein vuorovaikutussuhde on suhde itseemme. Omaan sieluumme.
Voisi ajatella, että onneksi olen ollut hukassa. Kadottaessani löysin itseni.
Uskon, että näin kävi myös elämää juhlivalle ystävälleni, jonka iloinen elämän viserrys säestää sydämeni iloa mustarastaan laulun ohella.
Latauksen rakkautta, kiitollisuutta, iloa.
Ystäväni järjesti kiitosjuhlan, hän selätti rintasyövän.
Kuten hän sanoi:" Huomisesta ei tiedä kukaan, eletään ja iloitaan tänään!"
Hänen elämässään tapahtui viime vuonna niin hurjia asioita, ettei yksikään Hollywood-draamakäsikirjoittaja kirjoittaisi niitä samaan elokuvaan. Se olisi liikaa.
Tuon musiikkipitoisen iltapäivän jälkeen ajatuksiin tuli monta asiaa.
Se, miten elämä näyttääkin meille arvokkaita asioita päästäessämme irti jostakin, minkä kuvittelemme tärkeäksi. Miten paljon ajatuksissamme on illuusioita, kuvia, joihin olemme takertuneet?
Onko omassa elämässäsi meneillään illuusio? Kuva siitä, miten asioiden kuuluisi mennä? Ja takerrut siihen kuvaan peläten, että se on ainut mitä on. Mitä, jos se ei ole totta? Mitä, jos sinun varallesi on suunnitelma jostain ihan muusta, joka olisi sinun, jos vain päästäisit irti?
Käänsin juuri yhden englanninkielisen artikkelin, jossa puhuttiin Äiti Teresasta.
Hän oli eläessään puhutellut Euroopan Parlamenttia
Pyhän Fransis Assisilaisen rukouksella
Jumalani, tee minusta rauhasi välikappale,
niin että sinne, missä on vihaa, toisin rakkauden,
...missä loukkausta, toisin anteeksiannon,
...missä epäsopua, loisin yksimielisyyden,
...missä erehdystä, osoittaisin totuuden,
...missä epäilystä, auttaisin uskoon,
...missä epätoivoa, nostaisin luottamuksen,
...missä pimeyttä, loisin sinun valoasi,
...missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen,
niin että oi Mestari,
en yrittäisi niin paljon etsiä lohdutusta
kuin lohduttaa muita,
hakea ymmärrystä kuin ymmärtää toisia,
pyytää rakkautta kuin rakastaa muita,
sillä antaessaan saa,
kadottaessaan löytää,
unohtaessaan saa anteeksi,
kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.
Tänään luin erästä toista blogia, ja mieleeni nousivat voimakkaasti sanat:
kadottaessaan löytää. Omassakin elämässä olen kohdannut menetyksiä, joiden jälkeen tilalle onkin tullut jotain ihan muuta, parempaa kuin osasin kuvitella.
Elämämme tärkein vuorovaikutussuhde on suhde itseemme. Omaan sieluumme.
Voisi ajatella, että onneksi olen ollut hukassa. Kadottaessani löysin itseni.
Uskon, että näin kävi myös elämää juhlivalle ystävälleni, jonka iloinen elämän viserrys säestää sydämeni iloa mustarastaan laulun ohella.
torstai 8. huhtikuuta 2010
Seurustelua
Luottamus.
Minä olen saanut lähiaikoina ihanaa oppia luottamisesta.
Facebook-ystäväni tietävät, miten yli kaksi viikkoa kateissa ollut kotkanpää-höyhenkorvakoruni löytyi luottamuksen ja intuition avulla. Kadulta, märkänä ja uitettuna lumessa, rännässä ja kuravedessä.
Elämän pieniä asioita, joilla on suuri merkitys.
Intuition kuunteleminen ohjaa meitä polullamme, jos vain maltamme pysähtyä ja kuunnella sitä ääntä. Ja luottaa, vaikka mikään juuri sillä hetkellä ei todistaisikaan tietoa oikeaksi.
Luottamus on vuorovaikutusta. Kuuntelemista, tässä hetkessä läsnä olemista.
Luottamus voi syntyä, kun osapuolet tutustuvat toisiinsa ajan kanssa. Oppien
toinen toisistaan.
Minä ja intuitioni seurustellaan. Luottamuksella.
Minä olen saanut lähiaikoina ihanaa oppia luottamisesta.
Facebook-ystäväni tietävät, miten yli kaksi viikkoa kateissa ollut kotkanpää-höyhenkorvakoruni löytyi luottamuksen ja intuition avulla. Kadulta, märkänä ja uitettuna lumessa, rännässä ja kuravedessä.
Elämän pieniä asioita, joilla on suuri merkitys.
Intuition kuunteleminen ohjaa meitä polullamme, jos vain maltamme pysähtyä ja kuunnella sitä ääntä. Ja luottaa, vaikka mikään juuri sillä hetkellä ei todistaisikaan tietoa oikeaksi.
Luottamus on vuorovaikutusta. Kuuntelemista, tässä hetkessä läsnä olemista.
Luottamus voi syntyä, kun osapuolet tutustuvat toisiinsa ajan kanssa. Oppien
toinen toisistaan.
Minä ja intuitioni seurustellaan. Luottamuksella.
tiistai 16. maaliskuuta 2010
Yllätyspostia
Voi elämän kevät!
Postilaatikossani oli kirjekuori. Käsinkirjoitetut kuoret saavat mielen heti uteliaaksi.
Avasin sen mietteliäänä, myöhästyneet nimipäiväonnittelut, kenties.
Kuoressa oli sisällä toinen kuori, jossa luki:
"Henkimaailma kiittää jaksamisesta "<3
ja sisällä lahjakortti Stockmannille.
Mitäh? Olin aivan ymmälläni, ja ILOINEN!
Se tuntui todella ihanalta, saada tuollainen yllätysposti.
En vieläkään tiedä, kuka oli tuon rakkaudellisen teon takana, henkimaailman välittäjänä.
Olen kiitollinen, sillä tuo kokemus vahvistaa muutosta elämässäni.
Ajattelun kautta tulevaa muutosta.
Kaikki on mahdollista.
Postilaatikossani oli kirjekuori. Käsinkirjoitetut kuoret saavat mielen heti uteliaaksi.
Avasin sen mietteliäänä, myöhästyneet nimipäiväonnittelut, kenties.
Kuoressa oli sisällä toinen kuori, jossa luki:
"Henkimaailma kiittää jaksamisesta "<3
ja sisällä lahjakortti Stockmannille.
Mitäh? Olin aivan ymmälläni, ja ILOINEN!
Se tuntui todella ihanalta, saada tuollainen yllätysposti.
En vieläkään tiedä, kuka oli tuon rakkaudellisen teon takana, henkimaailman välittäjänä.
Olen kiitollinen, sillä tuo kokemus vahvistaa muutosta elämässäni.
Ajattelun kautta tulevaa muutosta.
Kaikki on mahdollista.
perjantai 12. maaliskuuta 2010
Ystävä vai ei?
Onpa ollut tahmeata. Ajatuksia maaliskuun alussa on herännyt ehkä kaksi. Eikä kai semmoista kahden lauseen kokoonpanoa voi vielä blogitekstiksi laittaa.
Noh, katsotaan nyt mitä tulee ulos. Ehkä muutakin kuin sappinestettä.
Helmikuun olympialaisista selvittiin, univelka kasvoi kyllä. Liekö sillä sitten vaikutusta, mutta maaliskuun alkuun jysähti taas semmoinen karmaiseva migreenijakso. Kaunistelematta, liioittelematta sanon (minä, joka en kiroile): migreenini on kolmen päivän ja kolmen yön uneton oksennushelvetti vähintään kolmen viikon välein. Huh, en ole koskaan käyttänyt siitä noin voimakasta sanallista ilmaisua!
Bonuksena tulee henkinen taakka siitä, että 5-vuotias lapseni joutuu kokemaan tämän läheltä. Miten pelottavaa on, kun äiti on tärisevä, oksentava punasilmäinen zombi. Minä tuotan hänelle pettymyksiä, kun lapselle on sanottava: Nyt ei voida mennä ulos, kun äiti oksentaa. Tänään emme voi lähteä luistelemaan, kun äiti oksentaa. Satuhetki jää illalla väliin, kun äidin silmät ei kestä valoa.
Perusasiat olen turvannut hänelle noinakin päivinä, ruokailuineen ja iltapuuhineen. Olen miettinyt, miten paljon ihminen kuitenkin jaksaa rakkaiden puolesta.
Pohdin tosissani, onko kehoni viholliseni vai ystäväni, olenko minä itseni vihollinen vai ystävä.
Kaikki vaihtoehtohoidot ja myös yläkerran auttajat ovat viestittäneet minulle kyseessä olevan aineenvaihduntahäiriö.
Mitä voin tehdä?
Nyt on edessä ruokaremontti. Olen syönyt yli viisi vuotta aamuisin Neljän viljan puuroa, koska olen pitänyt mausta ja ajatellut sen olevan terveellistä. Suolistoni ei enää ilmeisesti ajattele niin. Nyt kokeillaan muita aamupaloja, ja katsotaan mitä tapahtuu vatsasektorilla.
Kaikki kysyvät muuten aina: "Onko sinulla migreeniin lääkitystä? "
Olen joskus kauan, kauan sitten kokeillut minulle määrättyjä lääkkeitä, mutta koska haluan löytää syyn tälle oireilulle ja koska en halua popsia Burana 1000 mg tai keskushermostoa lamaannuttavia tabletteja, niin olen siis ilman lääkitystä.
Sehän olisi yhteiskunnalle helpompaa, että minäkin ajattelisin: migreeniin kuuluu syödä migreenilääkkeitä. Minulla on vaan sellainen käsitys ihmisestä, että ongelma ei poistu oiretta lamaannuttamalla. Se kyllä tuntuu olevan trendi, kaikkeen vaan pillereitä: masennukseen, ylipainoon, suruun, migreeniin, verenpaineeseen, kolesteroliin, paniikkihäiriöön, unettomuuteen. Ja sitten ihmetellään, että ihmiset voivat huonosti.
Minä uskon, että keho on viisas, eikä turhaan anna signaaleja. Jos elimistössä on epätasapaino, niin keho antaa merkkejä.
Uskon, että terveyteen vaaditaan oman kehon tuntemista ja kuuntelemista. Mikä sopii juuri minulle.
Sitä minä tässä opettelen. Haluan tehdä valintoja rakkaudella. Joudun luopumaan jostakin, ehkä lopullisesti. Ehkä tilalle tulee uusia makuelämyksiä. Olen päättäväinen ja sitkeä. Olen anteeksiantava aikaisempien valintojeni suhteen. Kuten olen varmaan aiemminkin sanonut, kehoani ei ole rasitettu pelkästään huonolla ruokavaliolla, vaan myös niillä "kielletyillä tunteilla". Viha on kehossani niin syvälle kätkettynä, että annos kerrallaan sitä oksentelen migreenipäivinä ulos.
Joten älä sinä purkita kehoosi vihaa, etsi tapoja purkaa se, kuitenkin niin ettet vahingoita itseäsi tai muita. Maksa ja sappi voivat paljon paremmin kun et varastoi vihaa.
Jos sinulla on lapsia, anna ja salli heidän tuntea tuntea kaikkia tunteita. Opeta, miten voi turvallisesti purkaa tuntemuksiaan ja käsitellä niitä. Opeta heidät puhumaan niistä.
Vitamiiini- ja hivenainetasapaino on myös tärkeä, ja se on itselläni myös huomioonotettava asia. Samoin oman elämäni tunnepuoli. Oi, kyllä tätä itsetutkiskelua saa siis tehdä koko elämänsä!
Minusta tuntuu, että opin päivä päivältä enemmän tästä pienestä Leilasta.
Julistan täten pyrkimyksekseni löytää tasapaino kehooni ja elämääni. Valitsen asioita, jotka tukevat tätä päämäärääni. Salllin itseni tuntea. Valitsen kannustavia ajatuksia, jotka tukevat matkaani.
Inspiroidun ajatuksesta, että rakastan ja kunnioitan kehoani! Keho tekee minut näkyväksi maan päällä.
Valitsen siis ystävyyden.
Noh, katsotaan nyt mitä tulee ulos. Ehkä muutakin kuin sappinestettä.
Helmikuun olympialaisista selvittiin, univelka kasvoi kyllä. Liekö sillä sitten vaikutusta, mutta maaliskuun alkuun jysähti taas semmoinen karmaiseva migreenijakso. Kaunistelematta, liioittelematta sanon (minä, joka en kiroile): migreenini on kolmen päivän ja kolmen yön uneton oksennushelvetti vähintään kolmen viikon välein. Huh, en ole koskaan käyttänyt siitä noin voimakasta sanallista ilmaisua!
Bonuksena tulee henkinen taakka siitä, että 5-vuotias lapseni joutuu kokemaan tämän läheltä. Miten pelottavaa on, kun äiti on tärisevä, oksentava punasilmäinen zombi. Minä tuotan hänelle pettymyksiä, kun lapselle on sanottava: Nyt ei voida mennä ulos, kun äiti oksentaa. Tänään emme voi lähteä luistelemaan, kun äiti oksentaa. Satuhetki jää illalla väliin, kun äidin silmät ei kestä valoa.
Perusasiat olen turvannut hänelle noinakin päivinä, ruokailuineen ja iltapuuhineen. Olen miettinyt, miten paljon ihminen kuitenkin jaksaa rakkaiden puolesta.
Pohdin tosissani, onko kehoni viholliseni vai ystäväni, olenko minä itseni vihollinen vai ystävä.
Kaikki vaihtoehtohoidot ja myös yläkerran auttajat ovat viestittäneet minulle kyseessä olevan aineenvaihduntahäiriö.
Mitä voin tehdä?
Nyt on edessä ruokaremontti. Olen syönyt yli viisi vuotta aamuisin Neljän viljan puuroa, koska olen pitänyt mausta ja ajatellut sen olevan terveellistä. Suolistoni ei enää ilmeisesti ajattele niin. Nyt kokeillaan muita aamupaloja, ja katsotaan mitä tapahtuu vatsasektorilla.
Kaikki kysyvät muuten aina: "Onko sinulla migreeniin lääkitystä? "
Olen joskus kauan, kauan sitten kokeillut minulle määrättyjä lääkkeitä, mutta koska haluan löytää syyn tälle oireilulle ja koska en halua popsia Burana 1000 mg tai keskushermostoa lamaannuttavia tabletteja, niin olen siis ilman lääkitystä.
Sehän olisi yhteiskunnalle helpompaa, että minäkin ajattelisin: migreeniin kuuluu syödä migreenilääkkeitä. Minulla on vaan sellainen käsitys ihmisestä, että ongelma ei poistu oiretta lamaannuttamalla. Se kyllä tuntuu olevan trendi, kaikkeen vaan pillereitä: masennukseen, ylipainoon, suruun, migreeniin, verenpaineeseen, kolesteroliin, paniikkihäiriöön, unettomuuteen. Ja sitten ihmetellään, että ihmiset voivat huonosti.
Minä uskon, että keho on viisas, eikä turhaan anna signaaleja. Jos elimistössä on epätasapaino, niin keho antaa merkkejä.
Uskon, että terveyteen vaaditaan oman kehon tuntemista ja kuuntelemista. Mikä sopii juuri minulle.
Sitä minä tässä opettelen. Haluan tehdä valintoja rakkaudella. Joudun luopumaan jostakin, ehkä lopullisesti. Ehkä tilalle tulee uusia makuelämyksiä. Olen päättäväinen ja sitkeä. Olen anteeksiantava aikaisempien valintojeni suhteen. Kuten olen varmaan aiemminkin sanonut, kehoani ei ole rasitettu pelkästään huonolla ruokavaliolla, vaan myös niillä "kielletyillä tunteilla". Viha on kehossani niin syvälle kätkettynä, että annos kerrallaan sitä oksentelen migreenipäivinä ulos.
Joten älä sinä purkita kehoosi vihaa, etsi tapoja purkaa se, kuitenkin niin ettet vahingoita itseäsi tai muita. Maksa ja sappi voivat paljon paremmin kun et varastoi vihaa.
Jos sinulla on lapsia, anna ja salli heidän tuntea tuntea kaikkia tunteita. Opeta, miten voi turvallisesti purkaa tuntemuksiaan ja käsitellä niitä. Opeta heidät puhumaan niistä.
Vitamiiini- ja hivenainetasapaino on myös tärkeä, ja se on itselläni myös huomioonotettava asia. Samoin oman elämäni tunnepuoli. Oi, kyllä tätä itsetutkiskelua saa siis tehdä koko elämänsä!
Minusta tuntuu, että opin päivä päivältä enemmän tästä pienestä Leilasta.
Julistan täten pyrkimyksekseni löytää tasapaino kehooni ja elämääni. Valitsen asioita, jotka tukevat tätä päämäärääni. Salllin itseni tuntea. Valitsen kannustavia ajatuksia, jotka tukevat matkaani.
Inspiroidun ajatuksesta, että rakastan ja kunnioitan kehoani! Keho tekee minut näkyväksi maan päällä.
Valitsen siis ystävyyden.
tiistai 9. helmikuuta 2010
Näkymätön lapsi
En tiedä. Minulla on menossa jotkut sisäisen tuuletuksen päivät.
Olen ihmeissäni. Minä olen yli 40 vuotta tottunut pitämään mielipiteet ominani. Paitsi, jos kyseessä on jonkun ryhmän etu. Minusta on saanut hyvän puolestapuhujan.
Olen vedonnut milloin työpaikan urheiluporukoiden puolesta, henkilökunnan puolesta, koululaisten ja oppilaiden puolesta, avioliiton puolesta, eronneiden puolesta, henkisyyden puolesta.
Kunhan on ollut joku muu, jonka puolesta olen voinut puhua.
Pikku-Leila on sitten liihotellut siinä näkymättömänä, koettaen saada itsensä kuuluviin, kysyen: Entä minä?
On ollut asioita, joiden olen ajatellut ajavan myös hänen tilannettaan.
En ole kyllä nähnyt häntä, olen kieltänyt mitä hän on ajatellut, tuntenut, toivonut.
Ettei vaan tule aiheutettua ristiriitaa.
Että kaikki vain rakastaisivat.
Nyt olen luonut jo useita vuosia suhdetta tähän sisäiseen lapseeni.
Nyt hänestä näkyy jo osa.
Voitteko muuten kuvitella, sain ylioppilaskirjoitusten yhteydessä palkinnoksi ruotsin kielen kirjoituksesta kirjan... Tove Janssonin " Det osynliga barnet" (Näkymätön lapsi).
Että ihan sitten palkittiin se näkymättömyys.
Niin, no nyt mennään tällä tuuletuslinjalla. Huomaan, että minun on jostain syystä kommentoitava, annettava kommentteja milloin kenellekin. Omille vanhemmille, nuorimman lapseni kanssa vähän tekemisissä olevalle isälle, ystäville, blogikirjoittajille. Huh, huh, tulee vähän semmoinen olo, että mistä tämä kaikki kumpuaa. Tulppa on aukaistu, koskahan tämä tasoittuu?
Ei tämä mitään hurjaa ole, kunhan nyt on tullut lausuttua papille mielipiteitä Jumalasta, äidille eronneiden ihmisten tunnekuohuista ja siitä, että riitaan tarvitaan kaksi jne.
Minulle vierasta. Minun mielipiteiden julkituomista.
Toivon, että sisäisen lapseni ei tarvitse jatkossa enää niin paljon mesota, että kuulen häntä paremmin. Että elän läsnä tässä hetkessä, häntä kunnioittaen.
Että arvostan häntä sellaisena kuin on, hänen tunteitaan.
Ymmärrän, että hän on loukkaantunut minulle.
Anteeksi, pikku-Leila.
Minä näen sinut nyt.
Olen ihmeissäni. Minä olen yli 40 vuotta tottunut pitämään mielipiteet ominani. Paitsi, jos kyseessä on jonkun ryhmän etu. Minusta on saanut hyvän puolestapuhujan.
Olen vedonnut milloin työpaikan urheiluporukoiden puolesta, henkilökunnan puolesta, koululaisten ja oppilaiden puolesta, avioliiton puolesta, eronneiden puolesta, henkisyyden puolesta.
Kunhan on ollut joku muu, jonka puolesta olen voinut puhua.
Pikku-Leila on sitten liihotellut siinä näkymättömänä, koettaen saada itsensä kuuluviin, kysyen: Entä minä?
On ollut asioita, joiden olen ajatellut ajavan myös hänen tilannettaan.
En ole kyllä nähnyt häntä, olen kieltänyt mitä hän on ajatellut, tuntenut, toivonut.
Ettei vaan tule aiheutettua ristiriitaa.
Että kaikki vain rakastaisivat.
Nyt olen luonut jo useita vuosia suhdetta tähän sisäiseen lapseeni.
Nyt hänestä näkyy jo osa.
Voitteko muuten kuvitella, sain ylioppilaskirjoitusten yhteydessä palkinnoksi ruotsin kielen kirjoituksesta kirjan... Tove Janssonin " Det osynliga barnet" (Näkymätön lapsi).
Että ihan sitten palkittiin se näkymättömyys.
Niin, no nyt mennään tällä tuuletuslinjalla. Huomaan, että minun on jostain syystä kommentoitava, annettava kommentteja milloin kenellekin. Omille vanhemmille, nuorimman lapseni kanssa vähän tekemisissä olevalle isälle, ystäville, blogikirjoittajille. Huh, huh, tulee vähän semmoinen olo, että mistä tämä kaikki kumpuaa. Tulppa on aukaistu, koskahan tämä tasoittuu?
Ei tämä mitään hurjaa ole, kunhan nyt on tullut lausuttua papille mielipiteitä Jumalasta, äidille eronneiden ihmisten tunnekuohuista ja siitä, että riitaan tarvitaan kaksi jne.
Minulle vierasta. Minun mielipiteiden julkituomista.
Toivon, että sisäisen lapseni ei tarvitse jatkossa enää niin paljon mesota, että kuulen häntä paremmin. Että elän läsnä tässä hetkessä, häntä kunnioittaen.
Että arvostan häntä sellaisena kuin on, hänen tunteitaan.
Ymmärrän, että hän on loukkaantunut minulle.
Anteeksi, pikku-Leila.
Minä näen sinut nyt.
torstai 28. tammikuuta 2010
Ristiriitaa
Minä sain oivalluksen. Kipeän sellaisen.
Filosofiaani kuuluu ajatus siitä, että lapset valitsevat vanhempansa.
Se on ollut tavallaan rauhoittava tieto, varsinkin silloin, kun hyvät neuvot lasten kasvatuksessa ovat olleet kateissa. Että tämmöisen valitsitte, äidiksenne.
En tarkoita, etten kantaisi vastuuta.
Kolmas lapseni on haastanut minut. Ristiriitaan itseni kanssa.
Minut, joka enneagrammityyppi yhdeksikkönä karttelee ristiriitoja.
Hui. Vihaa ei ole koskaan saanut ilmaista, opin lapsena.
Opin elämään näkymättömänä.
Opin tasapainoilemaan ristiriitojen välissä. Diplomaatti, joka kadotti itsensä.
Olen ollut pitkään ristiriidassa itse luomani tilanteen takia.
Niin, tai tässä tullaan siihen, kuka loi mitä ja miksi.
Muutamia vuosia sitten, oltuani pitkään yksin, minua alkoi vetää puoleensa eräs henkilö.
No, ei hänestä sen enempää, sillä tavallaan hän on sivuhenkilö tässä näytelmässä. Myönnettäköön hänelle sivuosa-Oscar, tai Jussi, suoritus oli hyvä.
Tuntui kuin minua olisi ohjannut joku Suurempi Voima, -niin, hassua sanoa noin, kun kyse oli fyysisestä vetovoimasta - jolle en voinut mitään. Sinä iltana, kun tapahtui Jotakin.
Minua vietiin kuin pässiä narusta.
Ja minä sanoin, tästä ei tule mitään. Tämä loppuu, ennen kuin alkaa.
Loppupisteen jälkeen tuntui kuin näkymätön maailma olisi taputtanut käsiään.
Hyvä!
Noin 9 kuukauden kuluttua ymmärsin, että niille taputuksille oli kaksi syytä:
loppu ja alku. Tässä järjestyksessä.
Minua siunattiin vielä nelikymppisenä ihanalla lapsella!
Matka on ollut ristiriitainen, mikä ihanuus ja mitkä itsesyytökset.
Tämä lapsi valitsi minut äidikseen ja elämän arjen ilman isää.
Pidin ovea auki, isyydelle. Lapsen takia.
Aika raskasta tämä ovinaisen homma.
Enää en tiedä pidänkö. Joskus ovi sentään käy, vliuh vliuh, niin kuin saluunan ovi lännen filmeissä. Joskus, hurjimmissa mielikuvissani, tekisi mieli lainata Chisulta vasaraa, ja naulata ovet kiinni.
Itsesyytökset ovat olleet sellaisia, ilmassa viuhuvia ruoskija.
Jos olisin valinnut paremmin.
Jos olisin.
Jos olisin.
Jos olisin tehnyt jotain toisin, minulla ei olisi tätä lasta. Juuri tätä lasta.
Tätä rakasta, ihanaa, suurta opettajaa, elämän oppilasta, pientä poikaa, lasta kanssani.
Aikuisilla lapsillani ei olisi pikkuveljeä.
Ristiriitainen olo. Vihaa ja rakkautta.
Viha vaan ei tunnu oikein sallitulta, kuten ei koskaan minun elämässäni.
Anteeksiantoa itselle. Toiselle.
Oivallus, kipeä oivallus. Lapset valitsevat vanhempansa.
Onko annettava sielulle (lapselle) anteeksi, että hän valitsi elämän ilman isää, oppiläksykseen tänne maan päälle? Ja antoi sitä myötä myös minulle tärkeitä oppiläksyjä, mahdollisuuksia oivaltaa itsestäni ja elämästä jotakin...
Olen anteeksianto.
(Ilmankos lapseni on pyytänyt enkeleiltä: toimittakaa hyvä mies äidilleni, kiitos.)
Ymmärrän, että tämä sielu halusi tulla maailmaan ja olen siitä niin kiitollinen!
Rohkea sielu.
Nyt niitä on tullut jo kolme kauttani, rohkeita sieluja.
Kunpa tämä jousi muistaisi roolinsa...
(Kahlil Gibranin sanoin:)
Sinun lapsesi eivät ole
sinun lapsiasi,
he ovat itsensä
kaipaavan elämän
tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi
ja vaikka he ovat
sinun luonasi,
he eivät kuulu sinulle.
Voit antaa heille rakkautesi,
mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän
omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän
ruumiinsa, mutta et
heidän sielujaan, sillä
heidän sielunsa
asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä,
ei edes uniesi kautta.
Voit pyrkiä olemaan
heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä heistä tehdä
itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje
taaksepäin eikä
takerru eiliseen.
Sinä olet jousi,
josta sinun lapsesi
lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen
käden voimasta,
taivu riemulla.
Filosofiaani kuuluu ajatus siitä, että lapset valitsevat vanhempansa.
Se on ollut tavallaan rauhoittava tieto, varsinkin silloin, kun hyvät neuvot lasten kasvatuksessa ovat olleet kateissa. Että tämmöisen valitsitte, äidiksenne.
En tarkoita, etten kantaisi vastuuta.
Kolmas lapseni on haastanut minut. Ristiriitaan itseni kanssa.
Minut, joka enneagrammityyppi yhdeksikkönä karttelee ristiriitoja.
Hui. Vihaa ei ole koskaan saanut ilmaista, opin lapsena.
Opin elämään näkymättömänä.
Opin tasapainoilemaan ristiriitojen välissä. Diplomaatti, joka kadotti itsensä.
Olen ollut pitkään ristiriidassa itse luomani tilanteen takia.
Niin, tai tässä tullaan siihen, kuka loi mitä ja miksi.
Muutamia vuosia sitten, oltuani pitkään yksin, minua alkoi vetää puoleensa eräs henkilö.
No, ei hänestä sen enempää, sillä tavallaan hän on sivuhenkilö tässä näytelmässä. Myönnettäköön hänelle sivuosa-Oscar, tai Jussi, suoritus oli hyvä.
Tuntui kuin minua olisi ohjannut joku Suurempi Voima, -niin, hassua sanoa noin, kun kyse oli fyysisestä vetovoimasta - jolle en voinut mitään. Sinä iltana, kun tapahtui Jotakin.
Minua vietiin kuin pässiä narusta.
Ja minä sanoin, tästä ei tule mitään. Tämä loppuu, ennen kuin alkaa.
Loppupisteen jälkeen tuntui kuin näkymätön maailma olisi taputtanut käsiään.
Hyvä!
Noin 9 kuukauden kuluttua ymmärsin, että niille taputuksille oli kaksi syytä:
loppu ja alku. Tässä järjestyksessä.
Minua siunattiin vielä nelikymppisenä ihanalla lapsella!
Matka on ollut ristiriitainen, mikä ihanuus ja mitkä itsesyytökset.
Tämä lapsi valitsi minut äidikseen ja elämän arjen ilman isää.
Pidin ovea auki, isyydelle. Lapsen takia.
Aika raskasta tämä ovinaisen homma.
Enää en tiedä pidänkö. Joskus ovi sentään käy, vliuh vliuh, niin kuin saluunan ovi lännen filmeissä. Joskus, hurjimmissa mielikuvissani, tekisi mieli lainata Chisulta vasaraa, ja naulata ovet kiinni.
Itsesyytökset ovat olleet sellaisia, ilmassa viuhuvia ruoskija.
Jos olisin valinnut paremmin.
Jos olisin.
Jos olisin.
Jos olisin tehnyt jotain toisin, minulla ei olisi tätä lasta. Juuri tätä lasta.
Tätä rakasta, ihanaa, suurta opettajaa, elämän oppilasta, pientä poikaa, lasta kanssani.
Aikuisilla lapsillani ei olisi pikkuveljeä.
Ristiriitainen olo. Vihaa ja rakkautta.
Viha vaan ei tunnu oikein sallitulta, kuten ei koskaan minun elämässäni.
Anteeksiantoa itselle. Toiselle.
Oivallus, kipeä oivallus. Lapset valitsevat vanhempansa.
Onko annettava sielulle (lapselle) anteeksi, että hän valitsi elämän ilman isää, oppiläksykseen tänne maan päälle? Ja antoi sitä myötä myös minulle tärkeitä oppiläksyjä, mahdollisuuksia oivaltaa itsestäni ja elämästä jotakin...
Olen anteeksianto.
(Ilmankos lapseni on pyytänyt enkeleiltä: toimittakaa hyvä mies äidilleni, kiitos.)
Ymmärrän, että tämä sielu halusi tulla maailmaan ja olen siitä niin kiitollinen!
Rohkea sielu.
Nyt niitä on tullut jo kolme kauttani, rohkeita sieluja.
Kunpa tämä jousi muistaisi roolinsa...
(Kahlil Gibranin sanoin:)
Sinun lapsesi eivät ole
sinun lapsiasi,
he ovat itsensä
kaipaavan elämän
tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi
ja vaikka he ovat
sinun luonasi,
he eivät kuulu sinulle.
Voit antaa heille rakkautesi,
mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän
omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän
ruumiinsa, mutta et
heidän sielujaan, sillä
heidän sielunsa
asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä,
ei edes uniesi kautta.
Voit pyrkiä olemaan
heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä heistä tehdä
itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje
taaksepäin eikä
takerru eiliseen.
Sinä olet jousi,
josta sinun lapsesi
lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen
käden voimasta,
taivu riemulla.
keskiviikko 20. tammikuuta 2010
Otan vastaan
Tänään ei ole ollut minun päiväni.
Tai oikeastaan tuntuu, että koko kuukausi on ollut omituinen.
Eilen illalla tuli aiheutettua kriisi ilmeisen temperamenttiselle "feisbuuk-kaverille".
Mies ei ymmärtänyt huumoriani. Eikä anteeksipyyntöäni.
Ja lemppasi minut yli laidan fb-paatistaan.
Aamulla löysin postilaatikosta eilen tulleen kuoren oppilaitoksesta.
Kuori oli niin ohut, että arvasin jo sisällön.
"Valitettavasti valinta ei tällä kertaa osunut teihin."
Tunne sisälläni oli jotenkin ristiriitainen. Harmitti, sillä olin jo inspiroitunut ajatuksesta oppia uutta.
Hyödyllistä. Suunnitelma vuodelle 2010 repesi siinä kirjekuorta avatessani palasiksi.
Samalla, hassulla tavalla, ajatuksiini pulpahti: No jos se ei ollut tämä mitä vuosi tuo tullessaan, niin mitähän se voi olla? Vähän niin kuin tuolla yläkerrassa joku nyt hymyilisi, että niin sinä luulit tietäväsi seuraavan askeleen elämässäsi. Niin sinä luulit löytäväsi ystävän, joka sinua suojelee, sanoisi Tero Vaara tuosta iltahässäkästä. Ehkä.
Entinen työkaverini soitti eilen ja pyysi "terapiaa". Kuuntelin häntä ja huomasin, että puhelimessa itseltäni tulee usein myös jopa ihan fiksuja ajatuksia elämästä. Kuulin itseni sanovan
Se, mitä vastustat elämässäsi, lisääntyy.
Tämä ajatus tuli mieleen, kun olin avannut kirjekuoren.
No niin, otetaan tieto vastaan. Ilman vastustusta.
Enkä vastustanut illalla sotkua, mikä oli seurausta yht´äkkisestä innostuksestani tehdä pakastemarjoista ja soijamaidosta smoothieta. Hunajakökkäre sekoitti kyhäelmäni sananmukaisesti seinille. Vaatteista puhumattakaan.
Näin sitä väriä tuli elämään, mitä tuossa pari päivää sitten tilasin.
Ilman vastustusta.
Otetaan vastaan vaan!
Tai oikeastaan tuntuu, että koko kuukausi on ollut omituinen.
Eilen illalla tuli aiheutettua kriisi ilmeisen temperamenttiselle "feisbuuk-kaverille".
Mies ei ymmärtänyt huumoriani. Eikä anteeksipyyntöäni.
Ja lemppasi minut yli laidan fb-paatistaan.
Aamulla löysin postilaatikosta eilen tulleen kuoren oppilaitoksesta.
Kuori oli niin ohut, että arvasin jo sisällön.
"Valitettavasti valinta ei tällä kertaa osunut teihin."
Tunne sisälläni oli jotenkin ristiriitainen. Harmitti, sillä olin jo inspiroitunut ajatuksesta oppia uutta.
Hyödyllistä. Suunnitelma vuodelle 2010 repesi siinä kirjekuorta avatessani palasiksi.
Samalla, hassulla tavalla, ajatuksiini pulpahti: No jos se ei ollut tämä mitä vuosi tuo tullessaan, niin mitähän se voi olla? Vähän niin kuin tuolla yläkerrassa joku nyt hymyilisi, että niin sinä luulit tietäväsi seuraavan askeleen elämässäsi. Niin sinä luulit löytäväsi ystävän, joka sinua suojelee, sanoisi Tero Vaara tuosta iltahässäkästä. Ehkä.
Entinen työkaverini soitti eilen ja pyysi "terapiaa". Kuuntelin häntä ja huomasin, että puhelimessa itseltäni tulee usein myös jopa ihan fiksuja ajatuksia elämästä. Kuulin itseni sanovan
Se, mitä vastustat elämässäsi, lisääntyy.
Tämä ajatus tuli mieleen, kun olin avannut kirjekuoren.
No niin, otetaan tieto vastaan. Ilman vastustusta.
Enkä vastustanut illalla sotkua, mikä oli seurausta yht´äkkisestä innostuksestani tehdä pakastemarjoista ja soijamaidosta smoothieta. Hunajakökkäre sekoitti kyhäelmäni sananmukaisesti seinille. Vaatteista puhumattakaan.
Näin sitä väriä tuli elämään, mitä tuossa pari päivää sitten tilasin.
Ilman vastustusta.
Otetaan vastaan vaan!
maanantai 18. tammikuuta 2010
Uutta väriä
No niin. Päivä siinä melkein meni.
Kun ihan itse opettelee näitä tietotekniikan ihmeitä.
Ihana blogituttavuuteni Pilviharso on antanut jo muutamia hyvä vinkkejä, ja tänään olin omatoiminen.
Olen ihaillut hänen ja muiden bloggaajien kauniita sivupohjia.
Nyt päätin itsekin tehdä asialle jotain. Uutta väriä elämään.
Jostain se on aloitettava.
Ajattelin, että saan samalla jo vähän esimakua tulevasta.
Odotan saavani tietoa tällä viikolla tuleeko minusta opiskelija.
Vuodeksi.
Siunasin mielessäni tätä Elegia-sivustoa. Tälläinen haahuilijakin uskalsi tarttua toimeen, rohkeasti väkertelemään muutoksia Hooteeämällään, Javascriptin kimppuun ja muihin, mihin en olisi aikaisemmin koskenut. A) koska kaikki mitä teet koneella, vie aikaa b) koneen tilttaus takuuvarmaa amatöörin käsissä c) olisi tarvinnut soittaa exälle (huom. erottu 12 v. sitten ja edelleen hänellä on käsitys, että kaikki ovat yhtä nopeita koneen kanssa kuin hän) d) merkit jonossa ilman älykästä lauserakennetta pelottavat minua >div > aaaaaa_c_ FbcO tai jotain.
Kiitos, että on olemassa naisia, jotka ymmärtävät naisia. Koneella.
Kiitos myös miehille. Tasapuolisesti.
Uuden oppiminen on mielestäni innostavaa. Uskon, ettei ihminen ole koskaan liian vanha oppimaan uutta.
Tunnustan ja ennustan, (niin tuo ON tarttunut Lupauksesta!) että tämän vuoden tavoitteeni on inspiraatio.
Tuntea jotakin sellaista kuplivan tuntuista tunnetta, ihanaa säkenöintiä.
Siitä, että on juuri nyt tässä kohtaa elämässään. Että voi oppia uutta, että voi inspiroitua vaikka uudesta blogipohjasta. Siitä, että jokin elämää suurempi tietää kaiken sen, mitä minun ei tarvitse tietää. Inspiroitua siitä, että minä olen minä.
Mikä on sinun tavoittelemasi tunne? Uskotko, että voit lähteä sitä tavoittelemaan?
Unohda asiat, joita tavoittelet ja mieti, mitä tunnetta ne sinulle edustavat.
Asioiden takaa löydät vastauksia. Lisäämällä sitä tunnetta elämääsi, mitä tavoittelet, tuot ne asiat lähellesi!
Niin minä uskon. Väritä elämääsi!
Kun ihan itse opettelee näitä tietotekniikan ihmeitä.
Ihana blogituttavuuteni Pilviharso on antanut jo muutamia hyvä vinkkejä, ja tänään olin omatoiminen.
Olen ihaillut hänen ja muiden bloggaajien kauniita sivupohjia.
Nyt päätin itsekin tehdä asialle jotain. Uutta väriä elämään.
Jostain se on aloitettava.
Ajattelin, että saan samalla jo vähän esimakua tulevasta.
Odotan saavani tietoa tällä viikolla tuleeko minusta opiskelija.
Vuodeksi.
Siunasin mielessäni tätä Elegia-sivustoa. Tälläinen haahuilijakin uskalsi tarttua toimeen, rohkeasti väkertelemään muutoksia Hooteeämällään, Javascriptin kimppuun ja muihin, mihin en olisi aikaisemmin koskenut. A) koska kaikki mitä teet koneella, vie aikaa b) koneen tilttaus takuuvarmaa amatöörin käsissä c) olisi tarvinnut soittaa exälle (huom. erottu 12 v. sitten ja edelleen hänellä on käsitys, että kaikki ovat yhtä nopeita koneen kanssa kuin hän) d) merkit jonossa ilman älykästä lauserakennetta pelottavat minua >div > aaaaaa_c_ FbcO tai jotain.
Kiitos, että on olemassa naisia, jotka ymmärtävät naisia. Koneella.
Kiitos myös miehille. Tasapuolisesti.
Uuden oppiminen on mielestäni innostavaa. Uskon, ettei ihminen ole koskaan liian vanha oppimaan uutta.
Tunnustan ja ennustan, (niin tuo ON tarttunut Lupauksesta!) että tämän vuoden tavoitteeni on inspiraatio.
Tuntea jotakin sellaista kuplivan tuntuista tunnetta, ihanaa säkenöintiä.
Siitä, että on juuri nyt tässä kohtaa elämässään. Että voi oppia uutta, että voi inspiroitua vaikka uudesta blogipohjasta. Siitä, että jokin elämää suurempi tietää kaiken sen, mitä minun ei tarvitse tietää. Inspiroitua siitä, että minä olen minä.
Mikä on sinun tavoittelemasi tunne? Uskotko, että voit lähteä sitä tavoittelemaan?
Unohda asiat, joita tavoittelet ja mieti, mitä tunnetta ne sinulle edustavat.
Asioiden takaa löydät vastauksia. Lisäämällä sitä tunnetta elämääsi, mitä tavoittelet, tuot ne asiat lähellesi!
Niin minä uskon. Väritä elämääsi!
torstai 14. tammikuuta 2010
Puhdistautuminen
Tuntuu, että tämä vuosi on alkanut kohdaltani puhdistautumisen merkeissä.
Migreenipäivien päätteeksi, harvinaisempi vieras flunssa, iski kyntensä minuun topakasti.
Olen kokenut, että flunssasta pääsee parhaiten eroon perinteisillä lepo ja kuuma mustaviinimarjamehu -hoidoilla. Sairastaa, kun on sairas.
Mehua on nyt litkitty hunajalla höystettynä, ja johan flunssa ymmärsi lähteä muille maille.
En tiedä johtuuko petipäivistä vai Merkuriuksen perääntymisestä, mutta jotenkin olo on ollut kuin höyrykattilalla ilman höyryä. Tai oikeastaan, jos tarkemmin ajattelee, ilman vettä. Siis sellainen tyhjä. Liikkumaton. Sisäänkääntyvä. Kuiva.
Silloin helposti harhautuu ajattelemaan, että on jotenkin ansassa.
Itsensä kanssa. Olemattomien ajatuksiensa kanssa. Tyhjän päänsä kanssa.
Juuri kun on kuvitellut vuodenvaihteen tuovan filosofisen hienoja oivalluksia, joita voisi jakaa toisten kanssa.
Että onkin mennyt kaksi askelta taaksepäin, palannut lähtöruutuun.
Tabula rasa.
Se voi ollakin hyvä juttu. Puhdistaa mieli menneestä vuodesta.
Mahtuu sitten uutta sisään.
Vaihtaa puhdasta vettä siihen kattilaan, ettei aina niitä samoja asioita höyryttele
ja keittele.
Sisäinen kuivuus kun tahtoo näkyä ulospäin.
Tankkaa siis vettä!
(tähän filosofiseen puristukseen ja ohjeeseen on hyvä lopettaa. Olen armollinen itselleni, parempi mennä nukkumaan.)
Migreenipäivien päätteeksi, harvinaisempi vieras flunssa, iski kyntensä minuun topakasti.
Olen kokenut, että flunssasta pääsee parhaiten eroon perinteisillä lepo ja kuuma mustaviinimarjamehu -hoidoilla. Sairastaa, kun on sairas.
Mehua on nyt litkitty hunajalla höystettynä, ja johan flunssa ymmärsi lähteä muille maille.
En tiedä johtuuko petipäivistä vai Merkuriuksen perääntymisestä, mutta jotenkin olo on ollut kuin höyrykattilalla ilman höyryä. Tai oikeastaan, jos tarkemmin ajattelee, ilman vettä. Siis sellainen tyhjä. Liikkumaton. Sisäänkääntyvä. Kuiva.
Silloin helposti harhautuu ajattelemaan, että on jotenkin ansassa.
Itsensä kanssa. Olemattomien ajatuksiensa kanssa. Tyhjän päänsä kanssa.
Juuri kun on kuvitellut vuodenvaihteen tuovan filosofisen hienoja oivalluksia, joita voisi jakaa toisten kanssa.
Että onkin mennyt kaksi askelta taaksepäin, palannut lähtöruutuun.
Tabula rasa.
Se voi ollakin hyvä juttu. Puhdistaa mieli menneestä vuodesta.
Mahtuu sitten uutta sisään.
Vaihtaa puhdasta vettä siihen kattilaan, ettei aina niitä samoja asioita höyryttele
ja keittele.
Sisäinen kuivuus kun tahtoo näkyä ulospäin.
Tankkaa siis vettä!
(tähän filosofiseen puristukseen ja ohjeeseen on hyvä lopettaa. Olen armollinen itselleni, parempi mennä nukkumaan.)
perjantai 1. tammikuuta 2010
Haluan
Tervetuloa vuosi 2010!
Olen monena vuodenvaihteena toivonut, että tuleva vuosi olisi edeltänyttä helpompi. Että olisin oppinut jotakin, kasvanut henkisesti ja osannut antaa anteeksi.
Itselleni.
Että olisin oppinut ymmärtämään, mihin voin itse vaikuttaa ja mitä asiat ovat niitä, joita en voi muuttaa. Ja hyväksyä näiden eron, kuten Arvo Ylppö on joskus filosofioinut.
Varmaa on se, että voin muuttaa vain itseäni. Minkälainen ihminen haluan olla vuonna 2010?
Haluan olla ja elää tässä hetkessä. Haluan rakastaa ja kunnioittaa itseäni sieluna, joka ON kasvanut tällä maanpäällisellä matkallaan. Haluan olla läsnä läheisilleni niin, että he tuntevat todellisen minäni ja olemukseni.
Haluan olla silta näkyvän ja näkymättömän välillä.
Ja "Bridge over trouble water".
Haluan olla hän, joka muistaa miten olla Lapsi.
Haluan olla hän, joka tietää miten olla Nainen.
Haluan muistaa Sieluni Suunnitelman ja olla se.
Olisikohan siinä tavoitetta vuodelle 2010?
Entä sinä, minkälainen ihminen haluat olla tässä ja nyt?
Mahdollisuuksien vuotta meille kaikille!
Olen monena vuodenvaihteena toivonut, että tuleva vuosi olisi edeltänyttä helpompi. Että olisin oppinut jotakin, kasvanut henkisesti ja osannut antaa anteeksi.
Itselleni.
Että olisin oppinut ymmärtämään, mihin voin itse vaikuttaa ja mitä asiat ovat niitä, joita en voi muuttaa. Ja hyväksyä näiden eron, kuten Arvo Ylppö on joskus filosofioinut.
Varmaa on se, että voin muuttaa vain itseäni. Minkälainen ihminen haluan olla vuonna 2010?
Haluan olla ja elää tässä hetkessä. Haluan rakastaa ja kunnioittaa itseäni sieluna, joka ON kasvanut tällä maanpäällisellä matkallaan. Haluan olla läsnä läheisilleni niin, että he tuntevat todellisen minäni ja olemukseni.
Haluan olla silta näkyvän ja näkymättömän välillä.
Ja "Bridge over trouble water".
Haluan olla hän, joka muistaa miten olla Lapsi.
Haluan olla hän, joka tietää miten olla Nainen.
Haluan muistaa Sieluni Suunnitelman ja olla se.
Olisikohan siinä tavoitetta vuodelle 2010?
Entä sinä, minkälainen ihminen haluat olla tässä ja nyt?
Mahdollisuuksien vuotta meille kaikille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
