Elämästä ja kuolemasta

Erilainen kotikäynti. Keskusteluja kuolemasta.

Vietin viikonloppua vanhempieni luona Satakunnassa, mukana oli myös serkkuni miehensä kanssa. 
Sisällöltään ristiriitainen viikonloppu sisälsi sekä hervotonta naurua että keskusteluja kuolemasta.
Härskiä huumoria ja herkkää pohdintaa.

Vanhempani ilmaisivat oman tahtonsa liittyen ajankohtaan, kun he siirtyvät Valon maailmaan.
Tunsin jollain tavalla suurta arvoa heidän edessään siitä, että he jakoivat asian kanssani.
Heillä ei ole mitään sairauksia (jos nyt ei sitten äidin suvun verenpainetautia oteta lukuun) tällä hetkellä. Ikää tietysti alkaa olla. Olin liikuttunut heidän rohkeudestaan kohdata asia puhumalla siitä. Hauta- ja hautajaistoiveistaan.

Jossain vaiheessa iltaa naapuripariskunta liittyi joukkoomme, ja keskustelu siirtyi henkilökohtaiselle tasolle siitä, mitä ajattelemme elämästä, Jumalan olemassaolosta ja kuolemasta.
Seurasin pohdintaa ensin sivusta, hiljaa, kuunnellen.
Sitten äitini kysyi: Mitä sinä ajattelet näistä, Leila?

Minusta tuntui kuin olisin ensimmäistä kertaa saanut täydellisen näkyvyyden vanhempieni silmissä. Avauduin ajatuksistani, ja minut nähtiin ja kuultiin.
Ja mikä parasta, se sai toisetkin avautumaan. Minä katsoin myös vanhempiani uusin silmin.
Viikonloppu sisälsi helmiä, hetkiä,  jotka mahdollistuivat, koska minä annoin itseni.
Sellaisena kuin olen. Ja sain paljon.

Sunnuntaina katsoimme äitini ja serkkuni kanssa "Seitsemäs Taivas"-ohjelman, jossa haastateltavana oli Tommy Tabermann. Aiheena mm. kuolema.
Katsottuaan omaa kuolemaansa silmiin sairautensa takia, hänen sanoissaan oli syvällistä ymmärrystä elämän ainutlaatuisuudesta. Hän oli aikanaan ajatellut olevansa "kuolematon". Sairaus pysäytti. Elämään tuli päätepysäkin tietoisuus. Hän puhui lämpimästi isästään henkimaailmassa ja sanoi aina odottavansa eräiden perhosten näkemistä. Hänelle se on merkki isältään. 

Kun minä näen västäräkin, jollain lailla ajattelen sen olevan mummuni "lintusia". Lintusia, joita hän on lähettänyt lähelleni ilahduttamaan pirteydellään. 


Niin, kaikelle on aikansa.  
Olen joskus kirjoittanut oman muistokirjoitukseni. Minkälaisen jäljen toivoisin jättäväni maailmaan.
Ei siitä kirjoittamisesta itkutta selvitty.


Kiitos, että elän! Kiitos rakkaista ihmisistä!


 

Kahvitun elämä

Seitsemäs päivä menossa ilman kahvia! Siksi tuo otsikko. Sen voi lukea omalla vastuulla, miten haluaa: kahvitun elämä, kahviton elämä, kahlitun elämä, kah vitun elämä, (iik, blogihistoriani toinen kirosana!). Vieroitusoireita ehkä, kun kirjaimet leikkivät kanssani.


Voin olla ylpeä kahvittomasta itsestäni ja tahdonvoimasta.
Niin, tämäkin on tätä itsehoitoa, päämääränä migreenitön elämä.

Olen tosissani. Haluan antaa elämälle itseni jokaisena päivänä. Haluan tuntea kehoni niin hyvin, että tiedän mikä on hyväksi ja mikä ei. Haluan olla mukana elämässä, en oksentamassa vessassa.

Kuulin muutama päivä sitten eräältä tuttavalta, että hänelle oli työpaikkalääkäri määrännyt migreeniin Diapamia. Anteeksi vaan, mutta minä järkytyin. Ja niin myös hän, tuttavani. Heitimme asian kyllä vitsiksi: ehkä sitä migreeniä ei huomaa, jos on koko ajan "pikkupöllyssä"?!.
En kyllä ymmärrä tuota hoitomenetelmää. En.

Hassulta tuntuu myös joskus se, että kun itse välitän henkiparannusta, monet ihmiset tuntuvat ajattelevan: no paranna sitten itsesi! Tämä on mielenkiintoinen näkökulma.
Koska itse ajattelen tämän maanpäällisen matkani olevan sielun oppikoulu, uskon, että olen valinnut tietyt asiat elämääni jo ennen tänne tuloa.
Migreeni on opettanut minulle paljon, ja oikeastaan johdattanut minut vaihtoehtohoitojen pariin,
mistä olen kiitollinen tälle epätasapainotilalle nimeltään migreeni.
Henkiparannuksessakaan minä en paranna ketään, se on jumalallinen rakkauden energia, mikä välittyy.
Minun roolini on olla kanava välissä.
Ihmisellä on vapaa tahto ja myöskään kukaan ihminen ei voi kumota henkisiä lakeja.
Ei kukaan opettaja tai vanhempikaan tee lapsensa puolesta läksyjä. Meillä ihmisinä on elämän koulussa oppiläksyt, joita emme voi toistemme puolesta suorittaa tai kumota. Omat oppimme on käytävä itse läpi.

Olen vastuussa kehostani, ja tunnen, että päivä päivältä minulta myös vaaditaan enemmän sen vastuun kantamiseksi. Tämä on minun tieni, olen sen valinnut ja kyse ei ole uhrautumisesta.
Kyse on rakkaudesta. 
Rakkaudesta tähän ihmeelliseen kokonaisuuteen nimeltä ihminen, ilmoittauduin kesäyliopistoon opiskelemaan aiheesta "Ihmisen anatomia ja fysiologia".

Se, että itse haluan löytää tasapainon kehooni, on vasta kuin alkuaskel. Tärkeä kuitenkin.
Halusta lähtee kumppanuus. Ja toivon, pitkä sellainen, tässä kehossa. 

ps. Hih, nyt naurattaa...olen enneagrammianalyysin perusteella numero yhdeksän, mikä kuuluu ns. keho/vaistotyyppeihin ja juuri näiden kahden asian, kehon ja intuition/vaiston kanssa, tällä hetkellä  vaellan opintomatkallani. Täsmäoppiläksyjä!