Suutarin lapsilla ei ole kenkiä, sanotaan.
Elämäntaidonvalmentaja-koulutukseni, luonteeni, intuitioni ja elämänkokemusteni ansioista uskon, että minulla on potentiaalia tukea ja kannustaa muita ihmisiä.
Omassa elämässä tuntuu olevan pari asiaa, joiden kohdalla tuntuvat omat konstit loppuvan.
Minä tunnustan: olen neuvoton.
Asia: Lapseni (nuorimman) isä, jonka kanssa en ole elänyt päivääkään yhdessä, jonka kanssa tuli suhteen loppu eteen ennen kuin suhde oikeastaan kunnolla alkoikaan.
Välillä unohdan totaalisesti, että lapseni on saanut alkunsa miehen kautta, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Hän ei ole tekemisissä poikansa kanssa kuin 3- 4 kertaa vuodessa, hänen tahtonsa ja aikansa riittää juuri ja juuri tuohon, olen ymmärtänyt.
Me olemme pojan kanssa onnellisia kahdestaan.
Meillä on hyvä tukiverkko.
Sitten tulee eteen näitä päiviä, jolloin "perustuksia horjutetaan".
Isänpäivä.
Odotuksia, toiveita, askartelua eskarissa. Isälle.
Äitinä olen otettu siitä paneutumisesta, jolla tämä lahja on omin käsin luotu. Isälle.
Monen tunnin kaunis työ.
Ihastelen ja kehun lasta. Miten hienon lahjan hän onkaan itse tehnyt!
Isästä ei kuulu mitään. Isänpäivänä päätämme lähettää tekstiviestin.
Olimme pohtineet, jos hänestä ei kuulu mitään, kiireinen kun on, että jos poikani voisi viedä lahjan hänelle hänen työpaikalleen. Pikaisesti, tervehtisi vain sen verran, että saisi antaa lahjansa ja nähdä paljon odotetun isän reaktion.
Lyhyt vastaus tuli, hän ei ole töissä, huomenna ehkä.Piste.
Olin sanaton.
Ei mitään ehdotuksia, miten he voisivat tavata, edes sen verran, että lahja vaihtaisi omistajaa.
Samaan aikaan oli selitettävä lapselle asia kauniisti.
Vaikka sisälläni kuohui tuhannen asteen tuli.
Itkuhan siinä molemmilta vapautui.
Olen neuvoton.
Jokin minussa sanoo, että minun, siis minun on aina pidettävä mahdollista porttia auki isyydelle, että lapsi ja isä saisivat mahdollisuuden. Etten minä estä mitään. Että jos jonain päivänä tapahtuisi jotain, minkä vuoksi huomaisin, miksi piti sitä porttia kannatella lapsen edun vuoksi.
Jokin minussa huutaa: Tämä loppuu nyt!
Tietämättä miten.
Tiedätkö sinä?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
7 kommenttia:
Kieltämättä tulee mieleen, että vaikka on oikein antaa mahdollisuus isän ja lapsen suhteelle, niin portin auki pitäminen tarkoittaa myös sitä, että lapsi joutuu aina uudelleen ja uudelleen käsittelemään pettymyksen siitä, että isä ei ole valmis.
Voisiko isän kanssa keskustella tilanteesta kahden kesken? Että ymmärtäisi teidän tilanteen? Ahdistamatta kuitenkaan nurkkaan?
No varmaan tiedät itse paremmin.
Toivon sydämestäni, että asiaan tulisi tasapaino. Nim. voisi olla: yhden isättömän aikuiseksi kasvattanut.
Kiitos sanoistasi,Illusiah! Keskustelua on käyty silloin tällöin, kahden kesken tietysti, koska en halua lapsen kuullen sitä tehdä.Lupauksia ja vakuuttelua, kuinka tärkeä poika on hänelle olen kuullut. Sellaista mielikuvaa on tietysti mukava pitää ajatuksen tasolla. Minusta sanomasi, että isä ei ole valmis, on hyvin muotoiltu. Hassua, sillä hänelle on lapsia siunaantunut, ja intuitioni kertoo, että lisää tulee syntymään.
Tiedän, että lapseni on valinnut juuri tämän tilanteen sielunsuunnitelmassaan. Isättömyyden. Äitinä on vaikea olla, kun tuntuu että lapseni joutuu aina ymmärtämään hänen tilannettaan. Syitä, miksi hänelle ei ole aikaa. Työ, uusi lapsi, harrastukset, uusi suhde, uusi lapsi, väsymys, muutto, häät, remontti jne.
Minä toivon myös tasapainoa, ja meillä onkin sitä 98 % vuodesta. Siitä olen kiitollinen. Onneksi näitä murskapäiviä on vain muutama vuodessa.
Olen kiltti. Ehkä liian kiltti.
En ole aktiivinen, en vaadi.
Ymmärrän ja ymmärrän, ja silti en ymmärrä.
Kaikelta ei voi lasta suojella, on vaan annettava työkaluja, joilla hän voi rakentaa itsetuntoa ja kelpaavuutta, riittävyyttä. Että lapsi ymmärtää olevansa arvokas ja tärkeä. Vaikka joku muu yrittäisi muuta osoittaa.
Tässä pohdinnassani tämäa asian suhteen sain jälleen kerran myös universumilta apua. Luin kirjoituksen:
http://www.rosedalebooks.fi/foorumi/viewtopic.php?f=37&t=6005
Pysähdyin ajattelemaan.
Olenko antanut egoni luoda harhan? Echart Tolle on sanonut kärsimyksen syntyvän egon odotuksista ja oletuksista.
Pohdin, olenko liittänyt sanaan "isä" oletuksia ja odotuksia?
Ja juuri niiden, oletusten ja odotusten, takia kärsimys syntyy, kun joku ei toimikaan sen mukaisesti.
Tietoisesti olen valinnut, etten odota häneltä mitään, mutta lapsen kasvaessa huomaan, että lapsi odottaa. Vai odottaako?
Yhteiskunta ilmoittaa: Isänpäivä, ja hetkeksi meillä on pasmat sekaisin.
Oivalsin tänään, että en minä sitä isyysporttia ole enää kannatellut, jättänyt sen auki vaan, tai ehkä jopa sulkenut. Jos ei aikuinen mies osaa itse porttia avata, niin pysyköön aidan takana.
Tällä kasvimaalla minä huolehdin arvokkaasta siemenestä. Kiitollisena.
Ole Sinä Leila vaan vahva, portteja on turha edes pitää raollaan....
Kiitos sanoistasi, "anonyymi". Tämä vastuu tuntuu joskus mahdottoman isolta, että miten tehdä valintoja lapsensa parhaaksi.
Miten satuinkin lukemaan blogi tekstisi juuri tähän aikaan kun pohdin itse ihan samanlaisia asioita. Olen myös pienen 4 vuotiaan pojan yksinhuoltaja ja pojan isä ei halua olla missään tekemisissä kanssamme. Onneksi poika ei vielä ole kysellyt isästään, mutta sekin päivä koittaa tiedän. Olen pohtinut paljon sitä portin auki jättämistä ja sulkemista. Onko minulla oikeutta sulkea sitä ja sanoa, ettei kaikilla lapsilla ole isää. Vai kerronko kaiken ja annan lapselle kehittyä tunteen isän hylkäämäksi tulemisesta. Tiedän myöskin sen, että poika on valinnut juuri minut äidikseen ja juuri tämän elämän tilanteen opikseen. Olen toisaalta siitä onnellisessa tilanteessa, että voin valita mitä kerron ja mitä en. Pahempaa olisi juuri tuo, että isä tuottaa pettymyksen uudestaan ja uudestaan. Hienoa, että kirjoitat näistä aiheista. Saa muutkin pohtimaan elämää ja valintoja.
Anonyymi, kiitos kommentistasi. Tiedän, että tässä maailmassa on paljon erilaisissa perhetilanteissa asuvia lapsia, ja että me äiteinä tai isinä, tai yhdessä vanhempina valitsemme asioita sillä tiedolla ja taidolla, minkä parhaaksi katsomme ja koemme. Itse olen alkuun sanonut, kuvaillut pojalleni, että olen saanut tältä mieheltä, lahjaksi vauvan siemenen, mistä poikani syntyi. Ja olen aina sanonut, että lahja on ihana! Pojan varttuessa, kysymyksiä on tullut lisää ja tavallaan erilaisia vaiheita, enkä voi sataprosenttisella varmuudella sanoa, miten paljon lapsi asioita miettii "hiljaisesti".
Itse suosin ajatusta: Jokaisella lapsella on äiti ja isä, vaikka kaikkien isä tai äiti ei asu lapsen luona, joidenkin vanhemmat ovat voineet erota tai joskus jompi kumpi vanhempi voi olla jo henkimaailmassa (meille tuttu ilmaisu). Olen kertonut hänelle aina, että emme ole koskaan asuneet yhdessä hänen isänsä kanssa ja kertonut myös, että koska meillä on erilainen arvomaailma ja erilainen näkemys elämästä, niin me emme voi olla pari. Että arvostamme niin eri asioita. Annoksittain tietoa, niin että hän on voinut sulatella sitä itsekseenkin. Vaikka egoni joskus on halunnut kieltää koko miehen olemassaolon, en halua valehdella lapselle. Se, että määrite isyys koskee nyky-yhteiskunnassa henkilöä, joka antaa naiselle siemenen lapsen syntyyn johtavana tekijänä,on aika "rajaava". Siemenlahja ei tee kenestäkään automaattisesti isää, isyys on arjessa tapahtuvaa läsnäoloa, huolenpitoa, kasvun tukemista, ohjausta ja rakkautta. Samoin äitiyteen mielestäni kasvamme. Toisilla nämä vastuut onnistuvat, toisilla ei.
Lapselle olen sanonut, että kaikki aikuiset eivät välttämättä osaa olla isiä tai äitejä.
Olemme puhuneet myös adoptiosta, mitä se tarkoittaa.
Minusta itsestä tuntuu parhaimmalta olla rehellinen pojalleni. En voi sanoa sinulle sopivaa tapaa, pyydän sinua vain miettimään sitä, että sinä olet poikasi luottamuksen kohde. Sano asioita, jotka ovat totta.
Voimia ja jaksamisia sinulle, ja minulla on vahva usko siihen, että sydämessäsi tiedät tekeväsi parhaasi ja se riittää. Tämä lapsi on valinnut sinut ja ajattele, se on ihanaa!
Lähetä kommentti