Koettelemuksia

Ajatukset ei pysy oikein raiteillaan. 

Minusta tuntuu, että lääketiede on päättänyt valloittaa elämäni. Lääketieteen perusteiden opiskeluni lisäksi omien vanhempien tilanteiden kautta on tullut tutustuttua moniin eri lääketieteellisiin termeihin. Luin lukiossa latinaa, mutta niillä taidoilla ei enää kovin pitkälle pötkitä.
Onneksi internet auttaa diagnoosien selkokielentämisessä.

Isän koettelemukset jatkuivat, eräiden tulehdusepäilyiden takia hänelle tuli siirto kuntoutuksesta keskussairaalaan ja sieltä siirto terveyskeskuksen vuodeosastolle, jossa sitkeä ripuli alkoi viedä voimat, yöunet ja teki olon todella tukalaksi. Kun syytä ei löytynyt viljelyistä, antibioottikuurista ja tilannetta vaan ihmeteltiin, minulle tuli intuitio isän saamasta ruuasta. Hänellä on laktoositon ruokavalio, ja kas kummaa, se tieto oli jäänyt johonkin matkan varrella! Ei ihme, että suolisto sekaisin.
Jälleen kerran turhaa tuskaa isälle.

Toivuttuaan siitä, innokas mies oli valmiina kuntoutukseen. Ehti sinne päiväksi ja iski keuhkoveritulppa. Pelästyimme kaikki, jälleen kerran.

On voimaton olo, kun tuntuu, että pienikin virhe hoidossa kertaantuu moninkertaisena potilaalle.
Omaisten harteille jää mielialan kohotus, kyllä sinä tästä vielä nouset. 
On sydäntä riipaisevaa kuunnella isän pieniä toiveita, kun elämän toiminnot ovat  "hälytysnapin" päässä. Kuuleeko kukaan? Tuleeko kukaan auttamaan?
Ja isä ei ole hätänsä kanssa yksin.


Kuten sanottu, terveydenhuoltojärjelmässämme on hyvää ja huonoa.
Joskus riittäisi vain se, että potilas tuntee olonsa nähdyksi ja kuulluksi.
Tunne siitä, ettei ole sängyn jatke. Diagnoosi paperilla. Että on ihminen.


Kenellä on aikaa potilaalle? Muistan aikanaan poikani onnettomuuden jälkeen ollessani sairaalassa hänen vuoteensa äärellä ja päivittäin ohjelmaan kuului lääkärikierto. Itselle tuli semmoinen huonekaluolo, että ympärillä puhuttiin poikaani koskevia asioita, jotka kuulin, mutta silti olin kuin sängyn jatke. En keskustelussa mukana. Ymmärrän, että kierron tarkoitus on jakaa tietoa potilaan tilasta kollegoiden ja hoitajien kesken.  Silti. 


Kiire sairaaloissa tuntuu vaan pahentuneen.

En jaksa oikein uskoa, että vaalien jälkeinen elämäkään toisi asiaan muutosta.
Ehdokkaat voisivat käyttää vaalikiertueaikansa olemalla viikon sairaalassa, viikon päiväkodissa, viikon koulussa, viikon palvelutalossa jne. Tutustumalla suomalaiseen arkeen, paikkoihin mihin heidän päätäntävaltansa vaikuttaa.


No niin ajatukset karkailevat. 
Pidä huolta itsestäsi tänään!

Arvotaan diagnoosi

Melkoinen kuukausi takana.

Satakunnassa asuva isäni sai aivoverenkiertohäiriökohtauksen  17.12. ja tuupertui lumihankeen lähes pariksi tunniksi mummulan kellarin eteen. Äitini pesi joulusaunaa kuntoon ja huomasi vasta ajan kuluttua isän viipymisen. 
Varsinaisen shokin hän koki, kun huomasi, ettei isällä ollutkaan kännykkä mukana ja ymmärsi, että kahta tuntia isä ei perunoita hae.


Molemmat kuvittelivat isän aiemmin reistailleen polven pettäneen ja ensihoidoksi pelästynyt äiti tarjosi kylmettyneelle lämpimän suihkun, sitten petiin lämpimään ja kuumaa juotavaa.
Tyttäreni, joka meni seuraavana aamuna hakemaan joulukuusia vanhempieni luota, huomasi tilanteen vakavuuden. Isäni toinen puoli oli halvaantunut, suupieli ja osa kasvoista roikkui. Hän soitti veljelleni, joka ohjeisti vanhempiani menemään kiireesti lääkäriin. 


Tästä alkoikin varsinainen show.  Terveyskeskuslääkäri katsoi polven, määräsi verikokeisiin ja polven röntgenkuvauksiin. Ja passitti isän kotiin! No samassa terveyskeskuksessa oli onneksi valpas naishenkilö välinevarastolla, jonne lääkäri oli passittanut vanhempani hakemaan kainalosauvoja (! ) ja hän noteerasi isäni toispuolieron ja kyseli, sanoiko lääkäri siitä mitään, että poski roikkuu jne. Ei, ei sanonut. Hän komensi vanhempani takaisin lääkärille, informoi tätä, lisäksi vielä veljeni soitti samaan aikaan äidilleni, puhui samassa lääkärin kanssa ja sen jälkeen taas sama juttu: isä passitettiin kotiin verenohennuslääkkeen kera ja maininnalla, lähete keskusairaalaan tulee jatkossa.  Soitimme vielä myöhemmin isän kaksoiskuvanäöstä terveyskeskukseen perään, mutta meitä ohjattiin sanomalla: "Kirjataan tämä soitto tänne koneelle, kyllä lääkäri sen tilanteen on katsonut. Ja jos tilassa tapahtuu muutosta, niin voihan sitä sitten soittaa ambulanssin. Toinen lääkäri soittaa sitten näistä röntgenkuvista ja verikokeiden tuloksista."  Vaan eipä soittanut edes niistä. HALOO!!??

Melkoinen rumbaviikko kotona, lukuisten soittojen jälkeen lähetteen perään sain keskussairaalasta ajan neurologille ja kuvauksiin seuraavalle, joulun jälkeiselle, viikolle.
Sitten alkoikin uudenvuoden aattona tulla asioihin vauhtia! Kuvauksista kotiin päästyäni isän kanssa ehdimme hetken levätä, laitoin äidin kanssa ruuan ja söimme. 
Puhelinsoitto neurologilta: "Tilaa ambulanssi välittömästi, siellä onkin aivoverenvuoto! Verenohennuslääkkeitä ei missään nimessä saa ottaa." 

Hänelle tehtiin loppujen lopuksi korjaava toimenpide Tyksissä 10.1. jossa paljastui aivovaltimon pullistuma. Kiitos Tyksille! Ei tässä nyt sen enempää muista yksityiskohdista, mutta voin sanoa sanoa, että suomalainen terveydenhuolto tuli tutuksi hyvässä ja pahassa.

Mietitytti kovasti, miten käy sellaisten ihmisten, vanhusten tai muiden, joiden asioiden perään kukaan ei kysele tai vaadi mitään. Isän kohdalla kävi ilmi muitakin "unohduksia, välinpitämättömyyttä, tai tietämättömyyttä", tai miksi sitä sitten kutsuukaan.

Samoin kävi äitini kohdalla, asioimme myös hänen kanssaan lääkärissä tammikuussa ja sain soitella puolitoista viikkoa yhden lähetteen perään, kun sitä ei löytynyt mistään. Siis sitä ei oltu kirjoitettu. Saneltu.


Minun uskoni terveyskeskustoimintaan ei ollut ennekään kovin vahvalla pohjalla. Anteeksi yleistykseni!
On toki henkilöitä, jotka tekevät parhaansa kiireen ja tulosvastuullisuuden ja vähennysten keskellä.
Sitten on näitä, joiden motivaatiota voi kyseenalaistaa.
Keikkaa pukkaa sinne tänne terveyskeskuksiin, koeta siinä sitten keskittyä potilaaseen.

En tiedä, kaiken huolen keskellä molemmista vanhemmista, nousee kiukku.
Kiukku siitä, että niin moni on tämän systeemin armoilla ja joskus voi olla, että kyseessä on ihmishenki.

Niin arvokas asia, että sen kunnioittaminen luulisi olevan ykkösasia.
Terveyskeskuksissakin.