Olin tänään taas hellimässä itseäni meren syleilyssä.
Mikä ihana kesä tämä onkaan ollut, aurinkoa on riittänyt!
Poikani polskiessa vedessä, makoilin välillä rannalla kuin savannileijona, silmät puoliummessa, tarkkaillen häntä ja ympäristöä, kuunnellen luonnon ääniä.
Ja vähän muutakin.
Lähellämme oli peiton päällä makoilemassa mies ja nainen, otaksun aviopari, ja heillä mukanaan poika, ehkä noin 6 - 7-vuotias, ja toinenkin, muistaakseni pienempi.
Niin, muistaakseni.
Näin heidät jo toistamiseen, ja ensimmäisellä kerrallan nainen läksytti lähinnä miestään.
Tänään vuorossa oli poika.
Hän sai kuulla äidiltään melkoisen litanian kirosanoja, juostessaan peiton ohi niin, että kai hieman hiekkaa lensi äidin päälle. Tuli v:llä alkavaa, ja h:lla alkavaa tekstiä.
En tiedä oliko mies jo aiemmin niin läksytetty, ettei saanut sanottua mitään tilanteessa
vaimolleen. En usko, että sanoo koskaan.
Katsoin, kuuntelin ja olin hiljaa. Järkyttyneenä.
Jälkeen päin kadutti, etten saanut sanottua mitään.
Harmitti sen pienen pojan puolesta.
Toinen asia, mitä ympärilläni kuului, oli uhkauksia.
Lapsia uhkailtiin eri vanhempien tahoilta ties minkälaisilla asioilla.
Omia lapsia siis.
Miettivätköhän he koskaan, miten kohtelevat omia lapsiaan tai miten puhuvat heille?
Ymmärrän, että aikuisilta joskus pinna palaa.
Tuntui vain, että tämä oli näiden lasten kohdalla ihan arkipäivää.
Surullinen olettamus, en voi tietysti tietää.
Onneksi ympärilläni oli myös niitä aikuisia, joille tuntui kesäisen päivän suurin onni löytyvän lähellä olevista lapsistaan.
Minulla oli sellainen päivä.
Poikani juoksi vesimärkänä luokseni, sipaisi poskeani, antoi suukon ja sanoi: "Äiti, mä rakastan sua!" ja tuli viereeni köllöttelemään.
Kesän lapsia kun olemme molemmat.
Savannileijonia.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
4 kommenttia:
Toi on niin surullista. Miten rakastetaan lapsia ja samalla vuodatetaan lasten päälle negatiivista energiaa. Joskus pitäisi olla oikein ryhmämeditaatio suuntaamaan valoa lasten elämään. Ne on niin sitä vailla. Teen sitä välillä lapsille ja tunnen, miten energiaa kuohuu kuin tyhjiöön!
Tuo ryhmämeditaatio on hyvä idea!
Itse kun olen Facebookissa, niin esimerkiksi siellähän voisi informoida, tai pyytää lähellä olevia tuttuja ihmisiä liittymään yhteismeditaatioon.
Toki sitä itselläkin on joskus huonoja hetkiä, mutta minä ainakin saan heti ohjausta tältä nuorimmaiselta: "nyt sinä käyttäydyit huonosti ja sinun kuuluu äiti pyytää anteeksi..." Ja niin teen.
Olen sitä mieltä, että lapsille kiroilu ja huutaminen on aika varma merkki oman elämän hukassa olosta.
Nojatuolipsykologina veikkaisin, että aika harva näistä mörökölleistä oikeasti on hyväksynyt itseään, saati että pitäisi tai rakastaisi itseään. Oikeasti.
Jukka, rohkeasti sanon, että yhdyn sinuun, kiitos! Minä olen myös melko varma, että itsensä rakastaminen on kateissa. Joskus mietityttää, mistä tätä yhteiskuntaa oikeastaan olisi hyvä lähteä eheyttämään? Tai siis, eheyttäminen lähtee yksilöstä itsestään käsin, mutta kuka herättelisi näitä kadoksissa olevia? Kunhan muistaisi, että jokainen meistä on tullut tänne oppilaaksi...ja tilaisuutta ei kannata heittää hukkaan.
Tämän asian puolesta minä voisin lähteä barrikaadeille!
Lähetä kommentti