Olettamuksia ja faktaa

Olin tänään taas hellimässä itseäni meren syleilyssä.
Mikä ihana kesä tämä onkaan ollut, aurinkoa on riittänyt!

Poikani polskiessa vedessä, makoilin välillä rannalla kuin savannileijona, silmät puoliummessa, tarkkaillen häntä ja ympäristöä, kuunnellen luonnon ääniä.
Ja vähän muutakin.


Lähellämme oli peiton päällä makoilemassa mies ja nainen, otaksun aviopari, ja heillä mukanaan poika, ehkä noin 6 - 7-vuotias, ja toinenkin, muistaakseni pienempi.
Niin, muistaakseni.
Näin heidät jo toistamiseen, ja ensimmäisellä kerrallan nainen läksytti lähinnä miestään.
Tänään vuorossa oli poika.
Hän sai kuulla äidiltään melkoisen litanian kirosanoja, juostessaan peiton ohi niin, että kai hieman hiekkaa lensi äidin päälle. Tuli v:llä alkavaa, ja h:lla alkavaa tekstiä.
En tiedä oliko mies jo aiemmin niin läksytetty, ettei saanut sanottua mitään tilanteessa
 vaimolleen. En usko, että sanoo koskaan.

Katsoin, kuuntelin ja olin hiljaa. Järkyttyneenä.
Jälkeen päin kadutti, etten saanut sanottua mitään.
Harmitti sen pienen pojan puolesta.

Toinen asia, mitä ympärilläni kuului, oli uhkauksia.
Lapsia uhkailtiin eri vanhempien tahoilta ties minkälaisilla asioilla.
Omia lapsia siis.

Miettivätköhän he koskaan, miten kohtelevat omia lapsiaan tai miten puhuvat heille?

Ymmärrän, että aikuisilta joskus pinna palaa.
Tuntui vain, että tämä oli näiden lasten kohdalla ihan arkipäivää.
Surullinen olettamus, en voi tietysti tietää.

Onneksi ympärilläni oli myös niitä aikuisia, joille tuntui kesäisen päivän suurin onni löytyvän lähellä olevista lapsistaan.
Minulla oli sellainen päivä.


Poikani juoksi vesimärkänä luokseni, sipaisi poskeani, antoi suukon ja sanoi: "Äiti, mä rakastan sua!" ja tuli viereeni köllöttelemään.
Kesän lapsia kun olemme molemmat.
Savannileijonia.








 

Sähläystä

Laitan tähän, kun en muuta paikkaa keksi:
anteeksi, Eebu tai jotain siihen suuntaan, olin julkaisemassa kommenttiasi, kun kone teki jotain, tai mun sormet osui väärille nappuloille, ja teksti hävisi!
eli kiitos, laitatko uudestaan?

Sydämen asia

Hymyilyttää.
Monestakin syystä.

Minulla oli aivan sanoinkuvaamattoman ihana viikonloppu kesäseminaarissa Helsingissä, kulttuurikeskus Sofiassa.
Henkisen yhdistyspiirimme kattaus ympäri Suomea oli paikalla ja ohjelma sen mukaista.
Sielun ja sydämen ravintoa sai myös ihanasta merellisestä ympäristöstä, luonnosta, ihmisistä ja kauniista ikoneista, joita kulttuurikeskus oli tulvillaan.

Itse en ole ortodoksi, mutta ikonit ovat aina puhutelleet minua.

Hymyilyttää siksikin, että mieleeni tuli äsken ajatus: näkymätön lapsi puuhastelee näkymättömien asioiden kanssa, ja näkymättömän maailman kanssa.
Onkohan tässä joku elämän paradoksi?

Olen harannut vastaan omaa polkuani. Sydämeni asiaa. 
Sielunsuunnitelmaani.
Että jos otan käyttöön vain vähän, jotain. Että jos antaudun vain pikkuisen, hallitusti.
Että minä pysyn ohjaksissa.
Että. Ja jotta.

Viime viikonlopun kokemukset vahvistivat, että näitä näkymättömiä asioita kuuluu sielunsuunnitelmaani. Niin vahva ilo ja kiitollisuus täyttivät koko olemukseni.
istuin perjantai-iltana vessanpöntöllä ja itkin ilosta.
Että olen saanut kokea niin ihanan päivän, täynnä rakkautta.
Olisin voinut tietysti valita kauniimman paikan iloitkulleni, mutta jollain lailla tuo paikka
oli juuri oikea. 
Tässä elämässä laskettuna minä olen niin monen monta päivää viettänyt vessassa laatoittamassa, kivulla, että tuntuu kuin nyt elämässä olisi alkanut ihan uusi vessakulttuuriaika.
Ilon aika!

Hymyilyttää, hieman yli kaksi kuukautta ilman kahvia, ilman migreeniä. Pari pientä alkua oli, mutta menivät ohi. Kiitollisuus, ilo suuri asiasta ja päälle hurraa-huudot vihreälle teelle. 

Hymyilyttää, kun sain tietoa menneistä elämistäni. Monta asiaa tässä elämässä loksahti kohdilleen. Minun elämässä. Ei sinun tarvi uskoa.

Hymy avaa sydäntäni. 
Aika irrottaa käsijarru ja antaa elämän viedä.
Tapahtukoon Sinun tahtosi, sillä minä en aina tiedä.
Minä opettelen vasta luottamaan siipiini.
Lennetään yhdessä!