Luokittelematon vapaamatkustaja

Sain viime viikolla määritelmät itsestäni neuvolasta ja työvoimatoimistosta.
Vapaamatkustaja. Luokittelematon.

Olen vapaamatkustaja, sillä en vastaanottanut lapselleni neuvolan suosimia rokotuksia.
Olen jättänyt niitä tietoisesti pois selvitettyäni asiaa. Vaihtoehtoja on. Apteekistahan voi ostaa rokotteita esim. ilman elohopeasisältöä ja toimittaa neuvolaan annettavaksi lapselleen. Lasta voi myös suojata homeopatian avulla.

Jos kyseessä olisi ollut ensimmäinen lapseni, olisin varmasti antautunut ammattilaisen syytöksen edessä (koska olen vapaamatkustaja, on syytäni, että nämä kurkkumädät sun muut taudit eivät ole hävinneet kokonaan Suomesta).
En olisi uskaltanut luottaa omaan intuitiooni enkä omaan kantaani, maalaisjärkeeni.

Kahdessakymmenessä vuodessa olen muodostanut mielipiteeni. Olen kokenut, mikä on tukenut lapseni terveyttä. Homeopatiaa ei korvaa vakuutukset, mutta minulle tärkeämpää kuin saada korvaukset antibioteista, on lapseni terveys. Maksan siis itse. Ja olen vapaamatkustaja.

No, seuraavana päivänä minut analysoitiin työvoimatoimistossa. Luokittelematon.
Elämäntaidon valmentajakoulutusta ei löydy listoilta, olen toiminimellä toimien auttanut ihmisiä, mutta voidaanko se aika laskea mihin kategoriaan. Omasta mielestäni olen sielunhoitaja, mutta en ole kirkon tai sosiaalipuolen kautta kouluttautunut.
Yrittäjyys on tuonut eteeni omat heikkouteni, joita ei ole ollut mukava työstää. Oppia on tullut oikein kantapään kautta. Nyt on vedettävä happea ja annettava itselle anteeksi. Nyt minäkin saan pohtia, mikä minusta tulee isona.

Yhteiskunnalla on paljon karsinoita, joihin meidät luokitellaan. Tai luokittelemme itsemme. Nainen.Äiti.Ihminen. Yksinhuoltaja. Yrittäjä. Työtön. Eronnut. Sinkku. Aikuinen.Tytär. Sisko. Markkinointimerkonomi. Elämäntaidonvalmentaja.
Luokittelu saattaa helpottaa "tunnistamista". Sitä, miten suhtautua toiseen. Oletko kanssani samassa karsinassa vai eri?
Pikku prinssi on sanonut: "Aikuiset rakastavat numeroita. Vasta siten he luulevat tuntevansa toisensa. Paljonko isäsi saa palkkaa? Minkä ikäinen hän on?"

Minä määrittelen itseni sieluksi. Tiedän, mistä olen tullut ja minne olen menossa. Tiedän, että olen henki kehossa täällä maan päällä oppimassa, kasvamassa ja nauttimassa.
Miten sinä määrittelet itsesi, jos et saa kertoa aviosäätyäsi, koulutustasi ja työtehtävääsi?
Kuka olet?

Vapaa tahto

Tänään tuntuvat ajatukset olevan kateissa.

50 vuotta avioliittoa. Vanhempieni kultahääpäivää vietettiin viikonloppuna perhepiirissä.
Minua vaivasi koko viikonlopun migreeni, joten omalta kohdaltani häähumu meni vähän ohi.

Pitkä taival yhdessä, näin eronneen silmin katsottuna.
Koen olevani liian lähellä.
Ei oikein uskalla ajatella, mitä noin pitkä taival pitää sisällään.
Sanon uskalla, siksi että omien vanhempien hyvät ja huonot puolet ovat niin lähellä.
Minussa.

En tiedä. Avioelämää tai avoelämää. Se, mille huomaan itse olevani herkkä, on katkeruus. Tiedättehän, joskus näkee pareja, joiden välillä on niin suuri katkeruus, että sillä voisi myrkyttää puoli valtakuntaa. Ei mitenkään sadun omaista.
Itse pelkäsin katkeroitumista, siksi erosin yli 11 vuotta sitten. Kadotettuani itsekunnioitukseni, pelkäsin syyllisyyden olevan niin suuri taakka, että se muuttuu katkeruudeksi. Myrkyksi.
Meille ihmisille on annettu vapaa tahto. Valinnan mahdollisuus.
Syntyykö katkeruus näkemyksestä, että vaihtoehtoja ei ole? Vai siitä, että tietää, että on itse jättänyt valitsematta tai käyttämättä ne mahdollisuudet, joita elämä antaa?

Avioliitto herättää minussa edelleen kaihoisaa tunnetta. Pikkutyttö minussa uskoo onnellisiin loppuihin. Rakkauteen. Siihen, että rakastan itseäni, jotta voin rakastaa muita.
Itselläni on hyvä mieli siitä, että ex-mieheni oli vanhempieni juhlissa mukana. Se, mihin olin erotessamme pyrkinyt, on totta. Katkeruutta ei ole.
Sydämeni on täynnä kiitollisuutta yhdessä eletystä taipaleesta. Ja sen jälkeisestä elämästä.
Näin sen kuului mennä. Kippis meillekin!

Turvaverkko

Katsoin pari iltaa sitten englantilaisen dokumentin lapsista.
Näillä lapsilla oli ongelmia tavallisissa kouluissa, heidät luokiteltiin toivottomiksi tapauksiksi.
Mulberry Bush on sisäoppilaitos, jota sanotaan näiden lasten viimeiseksi toivoksi.
Dokumentti oli koskettava ja järkyttävä todistus siitä, mitä me aikuiset kykenemme tekemään lapsille, jopa omillemme.
Ohjelman aikana mieleeni tuli ajatus turvaverkosta. Rakkaudesta ja rajojen asettamisesta syntyvä tunne lapselle siitä, että olen turvassa. On jotain, mihin nojata. Sellaisena kuin olen. Tämä viimeiseksi toivoksi mainittu paikka oli näiden lasten turvaverkko, pelastusrengas.
Oli liikuttavaa nähdä, miten lapsen epäluottamus elämään väheni, kun hänen sisintään kasvatettiin pieni pala kerrallaan luottamukseksi.
Mikä työ tarvitaan ihmisarvon tunteen palauttamiseksi, kun rakas tai läheinen ihminen on sen vienyt! Pelastusrengas ei auta, jos ei halua vastaanottaa apua.
Voitteko kuvitella, miten kovia on kokenut lapsi, joka ei enää edes osaa pyytää apua?
Missä on lapsen turvaverkko, jos läheiset eivät sitä kykene hänelle antamaan?
Voidaan kysyä, mihin katosi näiden lasten vanhempien eli aikuisten turvaverkko? Jatkavatko he vain eteenpäin samanlaista kohtelua kuin itse saivat lapsuudessaan?

Omaan filosofiaani kuuluu ajatus siitä, että lapset valitsevat vanhempansa. Joku ajattelee: no en kyllä olisi tehnyt noin huonoa valintaa, jos olisin saanut valita! Uskon, että valitsemamme vanhempamme opettavat meille tavallaan, paradoksaalisella tavalla, sitä, mitä olemme tulleet oppimaan. Uskon, että ennen elämäämme käymme sieluina "neuvottelut" asioista, joita haluamme oppia täällä maan päällä. Elämäämme lupautuvat kanssamatkustajat tekevät valintansa rakkaudesta, vaikka rooli ei olisi niin mukava. Vai mitä tuumaisit, jos sinulta tiedusteltaisiin tässä ja nyt, haluaisitko ottaa vastaan seuraavassa elämässä roolin alkoholistina, jotta läheinen sielu saisi työstää vaikkapa häpeän tai arvottomuuden tunnettaan. Tai syyllisyyttään. Tai mikä tahansa se oppiläksy olisikaan. Suostuisitko?

Omalla kohdallani voin vain kunnioittaa polkuni varrelle tulleiden sielujen valintaa auttaa minua oppiläksyissäni. Kaikkien osa ei ole yhtä auvoinen. Kolme lastani ovat ottaneet haasteellisen tehtävän vastaan opettajanani, kukin omalla tavallaan. Setäni, jo henkimaailmaan siirtynyt, oli alkoholisti. Hän tarjosi suvullemme paljon mahdollisuuksia käsitellä kipeitä asioita, tai olla käsittelemättä.

Katsohan elämäsi ihmisiä, ketkä heistä tunnistat turvaverkoksesi?
Huomaatko, kuka on ottanut "ei niin herkun roolin" vastaan? Kaikessa on taustalla mahdollisuus. Toivotonta leimaa ei pitäisi lyödä kehenkään ihmiseen. Ei lapseen, ei aikuiseen.

Joskus tarvitaan vain yksi ihminen luomaan toivoa toiselle.
Minun polulleni toivonkipinän luojia on suotu monta. Kiitollisena heistä, tuntemattomistakin, toivon, että osaan myös jatkaa viestiä eteenpäin.

Temmellyskenttä

Ajatusvirtaa.
Ihminen ajattelee keskimäärin n. 60 000 ajatusta päivässä, kertovat tutkijat. Huh. Melkoinen mylly!
Elän itse elämässäni vaihetta, jolloin positiivista ajatteluani testataan.
Vetovoiman laki on yksiselitteinen. Mitä ajattelet, sitä vedät puoleesi.

Ajatus siitä, että on hallittava nuo 60 000 tuhatta ajatusta ja niiden on oltava kaikkea sitä, mitä haluan elämääni, tuottaa hikikarpaloita otsalleni. Mieleeni nousee kuva lampaista, joista osa on valkoisia, osa mustia. Minä olen lammasfarmari. Minulla ei ole mitään mustia lampaita vastaan, mutta edustakoon ne nyt tässä mielikuvassani negatiivisia ajatuksiani. Valkoisille jää se positiivinen osa. Ehkä keltainen olisi sopivin väri, mutta ei nyt kloonata niistä keltaisia. Väri viittaa vain ajatuksieni sävyyn.

Tämä erottelu vaatii työtä. Tuntuu, että mustia lampaita on toisina päivinä enemmän. On päiviä, jolloin oikein haluan temmeltää niiden kanssa. Tiedän, että ne vaan lisääntyvät temmellyksessä.
Tekee mieli antaa periksi. Tulkaa ja täyttäkää tämä tyhjä tila. Mää!

Ajatus valkoisten lampaiden paratiisista tupsahtaa mielikuviin. Taivas on kirkas, aurinko paistaa, ruoho on vihreää. Vesi solisee. (tuntui tärkeältä luoda kuvaan mukaan myös vesielementti.) Kaikki on hyvin. Kaikki on yhtä. Keveys on ensisijainen tunne. Rauha. Lempeys.

Niin. Ajatusten hallinta on tietoista työskentelyä. On ikäänkuin oltava joka hetki valppaana.
Meditointi antaa työkaluja ajatusmyllyn rauhoittamiseen. Aloittaessani kirjoittaa tätä, ajattelin, että mustia lampaita on vaeltanut mielessäni liian kauan. Mistä näitä lampaita oikein tulee? Ei ainakaan Saunalahdelta. Sitten näen mielessäni kuinka farmari Ego availee portteja laitumelle, niin että mustat lampaat pääsisivät sisään. Minulla on vastuu laitumestani. Minä valitsen.

Kun haluan luoda hyvää, on aloitettava ajatuksistani.

Mitä sinun päässäsi liikkuu tänään? Annatko ajatustesi luoda hyvää? Mihin sinä käytät luomistyökaluasi tänään?
Miltä sinun farmisi näyttää? Mitä ajattelet itsestäsi? Ovatko ajatuksesi itsestäsi rakastavia ja kunnioittavia?

Paratiisin on lyhyt matka, luo se ajatuksillasi. Ja olet jo perillä.

Huijausta

Just joo.

Niin nopeasti tuo maailmankaikkeus ohjaa meitä.
Ihmettelin jossain vaiheessa iltaa eilen, että puhelimeni on hiljainen. Syy selvisi: ei yhteyttä verkkoon. Sekunnin sisällä ajatukseni kääntyivät liittymäyhtiöön, perjantaina heiltä tulleeseen kirjekuoreen, jota en avannut ja vielä saman sekunnin aikana sivistyneesti manailin: miksei tullut tekstarimuistutusta "hyvä asiakkaamme, laskusi on myöhässä"!? Syytin yhtiötä, juu.

Laitoin siinä saman tien meilin parille ystävälle, että vettä puhelimessa. Koodisanastoa, mikä paljastaa asian todellisen luonteen sisäpiirille. Opin tuon ilmaisun ystävältä.
Harkitsin myös meilin lähettämistä yhtiöön, mutta jokin sisälläni toppuutteli. Kaihersi.Onneksi.

Samana iltana 5-vuotias poikani tuli iltapalan ja pesujen jälkeen vielä sängystään vessaan. Vähän itkunsekaisin sanoin hän kommentoi: "Se on sun syy, että mä huijasin! Sanoin kaverilleni, että mulla on viisi Bakugania, eikä mulla ole kuin neljä. Ja se on sun syy, kun et ostanut."
Aha. Viikonloppuna kauppareisulla ihmettelin, kun anovat silmat katsoivat minuun ja pyyntö Bakuganista esitettiin. Minä en heltynyt. Nyt lapseni oli huijari ja syytökset kohdistuivat minuun.
Kertoessani hänelle, että hän oli itse valinnut sanovansa jotain, mikä ei ollut totta sillä hetkellä, että se on valehtelua. Samalla hetkellä lamppu syttyi päässäni. Bling!
Minä ITSE olin laittanut puhelimeni maksuaikaan pidennyspyynnön, ja unohtanut sen. Syytin ihan väärää puuta.
Sain hyvän keskustelun aikaan lapseni kanssa. Lupasin, että kohtaamme kaverin yhdessä ja lapseni saa kertoa totuuden.

On aina niin helppoa etsiä syyllisiä itsensä ulkopuolelta. Mitä meille on opetettu vastuukannosta? Kuinka usein me aikuiset syyllistymme valehteluun? Mikä saa meidät turvautumaan siihen? Onko omien valintojen seurakset niin vaikeita kantaa, että mieluummin osoitamme sormella johonkuhun toiseen?
Tunteet ovat oppaamme, olemmeko polullamme. Pienen pojan mieltä kaihersi omatunto. Missä vaiheessa elämää vaiennamme sen? Oman sisäisen viisautemme.

Oma sisäinen viisautemme on kuin pieni lapsi. Onko meillä aikaa kuunnella sitä hentoa, viisasta ääntä?

Olkoon tämä päivä yhtä valaiseva, myös sinulle! Ole kuulolla.

Uusi päivä

Läsnäolon merkitys

Otsikolla on minulle moninaisia merkityksiä. Pohjois-Amerikan alkuperäisväestö ajattelee jokaisen päivän olevan uusi alku, uusi mahdollisuus. Mennyt on mennyttä.

Täällä Varsinais-Suomessa mennyt viikonloppu toi muistutuksen siitä, miten joillekin tässä elämässä ei tule enää uutta päivää. Naantalin tulipalossa läheisensä menettäiden tuskaa ja surua voi vain aavistella. Heille mennyt viikonloppu on kuin ajan vedenjakaja: ennen ja jälkeen. Surun sumussa uusi päivä tuntuu kaukaiselta rannalta, jonne ei ehkä edes halua. Mennyt tuntuu kallisarvoiselta, kaukaiseltakin. Miten hetkessä kaikki voi muuttua?

Miten voimme löytää sanoja, joilla lohduttaa näiden nuorten omaisia, ystäviä ja sukulaisia?
Joskus ei vaan löydy sanoja. Eikä niitä edes aina tarvita. Uskon läsnäolon voimaan, siihen, että voimme antaa toisillemme paljon ilman sanojakin. Usein suru tarvitsee kuulijan. Tai paikan, jossa voi antaa itkun tulla. Surulle on annettava tilaa.

Jokainen meistä saa elämältä silloin tällöin muistutuksia maanpäällisen elämän ajan rajallisuudesta. On inhimillistä, ettemme ajattele asiaa joka päivä. On päiviä, jolloin mietimme vain sitä. On päivä, jolloin tajuamme elämän olevan lahja. Miten sinä aiot ottaa vastaan uuden päivän tänään?

Oma uusi päiväni alkoi tällä ensimmäisellä blogikirjoituksellani ja rukouksella, jolla olen pyytänyt voimia läheisensä menettäneille. Itse uskon henkemme ikuiseen elämään. Sielun rakkaus ei koskaan häviä. Antakoon rakkaus sisällämme voimaa uuteen päivään. Ole läsnä hänelle, joka sinua eniten tänään tarvitsee, ja ole läsnä omassa elämässäsi.

Osanottoni Naantalin, Raision ja Turun surukoteihin.