Vapaa tahto

Tänään tuntuvat ajatukset olevan kateissa.

50 vuotta avioliittoa. Vanhempieni kultahääpäivää vietettiin viikonloppuna perhepiirissä.
Minua vaivasi koko viikonlopun migreeni, joten omalta kohdaltani häähumu meni vähän ohi.

Pitkä taival yhdessä, näin eronneen silmin katsottuna.
Koen olevani liian lähellä.
Ei oikein uskalla ajatella, mitä noin pitkä taival pitää sisällään.
Sanon uskalla, siksi että omien vanhempien hyvät ja huonot puolet ovat niin lähellä.
Minussa.

En tiedä. Avioelämää tai avoelämää. Se, mille huomaan itse olevani herkkä, on katkeruus. Tiedättehän, joskus näkee pareja, joiden välillä on niin suuri katkeruus, että sillä voisi myrkyttää puoli valtakuntaa. Ei mitenkään sadun omaista.
Itse pelkäsin katkeroitumista, siksi erosin yli 11 vuotta sitten. Kadotettuani itsekunnioitukseni, pelkäsin syyllisyyden olevan niin suuri taakka, että se muuttuu katkeruudeksi. Myrkyksi.
Meille ihmisille on annettu vapaa tahto. Valinnan mahdollisuus.
Syntyykö katkeruus näkemyksestä, että vaihtoehtoja ei ole? Vai siitä, että tietää, että on itse jättänyt valitsematta tai käyttämättä ne mahdollisuudet, joita elämä antaa?

Avioliitto herättää minussa edelleen kaihoisaa tunnetta. Pikkutyttö minussa uskoo onnellisiin loppuihin. Rakkauteen. Siihen, että rakastan itseäni, jotta voin rakastaa muita.
Itselläni on hyvä mieli siitä, että ex-mieheni oli vanhempieni juhlissa mukana. Se, mihin olin erotessamme pyrkinyt, on totta. Katkeruutta ei ole.
Sydämeni on täynnä kiitollisuutta yhdessä eletystä taipaleesta. Ja sen jälkeisestä elämästä.
Näin sen kuului mennä. Kippis meillekin!