Turvaverkko

Katsoin pari iltaa sitten englantilaisen dokumentin lapsista.
Näillä lapsilla oli ongelmia tavallisissa kouluissa, heidät luokiteltiin toivottomiksi tapauksiksi.
Mulberry Bush on sisäoppilaitos, jota sanotaan näiden lasten viimeiseksi toivoksi.
Dokumentti oli koskettava ja järkyttävä todistus siitä, mitä me aikuiset kykenemme tekemään lapsille, jopa omillemme.
Ohjelman aikana mieleeni tuli ajatus turvaverkosta. Rakkaudesta ja rajojen asettamisesta syntyvä tunne lapselle siitä, että olen turvassa. On jotain, mihin nojata. Sellaisena kuin olen. Tämä viimeiseksi toivoksi mainittu paikka oli näiden lasten turvaverkko, pelastusrengas.
Oli liikuttavaa nähdä, miten lapsen epäluottamus elämään väheni, kun hänen sisintään kasvatettiin pieni pala kerrallaan luottamukseksi.
Mikä työ tarvitaan ihmisarvon tunteen palauttamiseksi, kun rakas tai läheinen ihminen on sen vienyt! Pelastusrengas ei auta, jos ei halua vastaanottaa apua.
Voitteko kuvitella, miten kovia on kokenut lapsi, joka ei enää edes osaa pyytää apua?
Missä on lapsen turvaverkko, jos läheiset eivät sitä kykene hänelle antamaan?
Voidaan kysyä, mihin katosi näiden lasten vanhempien eli aikuisten turvaverkko? Jatkavatko he vain eteenpäin samanlaista kohtelua kuin itse saivat lapsuudessaan?

Omaan filosofiaani kuuluu ajatus siitä, että lapset valitsevat vanhempansa. Joku ajattelee: no en kyllä olisi tehnyt noin huonoa valintaa, jos olisin saanut valita! Uskon, että valitsemamme vanhempamme opettavat meille tavallaan, paradoksaalisella tavalla, sitä, mitä olemme tulleet oppimaan. Uskon, että ennen elämäämme käymme sieluina "neuvottelut" asioista, joita haluamme oppia täällä maan päällä. Elämäämme lupautuvat kanssamatkustajat tekevät valintansa rakkaudesta, vaikka rooli ei olisi niin mukava. Vai mitä tuumaisit, jos sinulta tiedusteltaisiin tässä ja nyt, haluaisitko ottaa vastaan seuraavassa elämässä roolin alkoholistina, jotta läheinen sielu saisi työstää vaikkapa häpeän tai arvottomuuden tunnettaan. Tai syyllisyyttään. Tai mikä tahansa se oppiläksy olisikaan. Suostuisitko?

Omalla kohdallani voin vain kunnioittaa polkuni varrelle tulleiden sielujen valintaa auttaa minua oppiläksyissäni. Kaikkien osa ei ole yhtä auvoinen. Kolme lastani ovat ottaneet haasteellisen tehtävän vastaan opettajanani, kukin omalla tavallaan. Setäni, jo henkimaailmaan siirtynyt, oli alkoholisti. Hän tarjosi suvullemme paljon mahdollisuuksia käsitellä kipeitä asioita, tai olla käsittelemättä.

Katsohan elämäsi ihmisiä, ketkä heistä tunnistat turvaverkoksesi?
Huomaatko, kuka on ottanut "ei niin herkun roolin" vastaan? Kaikessa on taustalla mahdollisuus. Toivotonta leimaa ei pitäisi lyödä kehenkään ihmiseen. Ei lapseen, ei aikuiseen.

Joskus tarvitaan vain yksi ihminen luomaan toivoa toiselle.
Minun polulleni toivonkipinän luojia on suotu monta. Kiitollisena heistä, tuntemattomistakin, toivon, että osaan myös jatkaa viestiä eteenpäin.