Ajatukset ei pysy oikein raiteillaan.
Minusta tuntuu, että lääketiede on päättänyt valloittaa elämäni. Lääketieteen perusteiden opiskeluni lisäksi omien vanhempien tilanteiden kautta on tullut tutustuttua moniin eri lääketieteellisiin termeihin. Luin lukiossa latinaa, mutta niillä taidoilla ei enää kovin pitkälle pötkitä.
Onneksi internet auttaa diagnoosien selkokielentämisessä.
Isän koettelemukset jatkuivat, eräiden tulehdusepäilyiden takia hänelle tuli siirto kuntoutuksesta keskussairaalaan ja sieltä siirto terveyskeskuksen vuodeosastolle, jossa sitkeä ripuli alkoi viedä voimat, yöunet ja teki olon todella tukalaksi. Kun syytä ei löytynyt viljelyistä, antibioottikuurista ja tilannetta vaan ihmeteltiin, minulle tuli intuitio isän saamasta ruuasta. Hänellä on laktoositon ruokavalio, ja kas kummaa, se tieto oli jäänyt johonkin matkan varrella! Ei ihme, että suolisto sekaisin.
Jälleen kerran turhaa tuskaa isälle.
Toivuttuaan siitä, innokas mies oli valmiina kuntoutukseen. Ehti sinne päiväksi ja iski keuhkoveritulppa. Pelästyimme kaikki, jälleen kerran.
On voimaton olo, kun tuntuu, että pienikin virhe hoidossa kertaantuu moninkertaisena potilaalle.
Omaisten harteille jää mielialan kohotus, kyllä sinä tästä vielä nouset.
On sydäntä riipaisevaa kuunnella isän pieniä toiveita, kun elämän toiminnot ovat "hälytysnapin" päässä. Kuuleeko kukaan? Tuleeko kukaan auttamaan?
Ja isä ei ole hätänsä kanssa yksin.
Kuten sanottu, terveydenhuoltojärjelmässämme on hyvää ja huonoa.
Joskus riittäisi vain se, että potilas tuntee olonsa nähdyksi ja kuulluksi.
Tunne siitä, ettei ole sängyn jatke. Diagnoosi paperilla. Että on ihminen.
Kenellä on aikaa potilaalle? Muistan aikanaan poikani onnettomuuden jälkeen ollessani sairaalassa hänen vuoteensa äärellä ja päivittäin ohjelmaan kuului lääkärikierto. Itselle tuli semmoinen huonekaluolo, että ympärillä puhuttiin poikaani koskevia asioita, jotka kuulin, mutta silti olin kuin sängyn jatke. En keskustelussa mukana. Ymmärrän, että kierron tarkoitus on jakaa tietoa potilaan tilasta kollegoiden ja hoitajien kesken. Silti.
Kiire sairaaloissa tuntuu vaan pahentuneen.
En jaksa oikein uskoa, että vaalien jälkeinen elämäkään toisi asiaan muutosta.
Ehdokkaat voisivat käyttää vaalikiertueaikansa olemalla viikon sairaalassa, viikon päiväkodissa, viikon koulussa, viikon palvelutalossa jne. Tutustumalla suomalaiseen arkeen, paikkoihin mihin heidän päätäntävaltansa vaikuttaa.
No niin ajatukset karkailevat.
Pidä huolta itsestäsi tänään!
perjantai 11. maaliskuuta 2011
torstai 10. helmikuuta 2011
Arvotaan diagnoosi
Melkoinen kuukausi takana.
Satakunnassa asuva isäni sai aivoverenkiertohäiriökohtauksen 17.12. ja tuupertui lumihankeen lähes pariksi tunniksi mummulan kellarin eteen. Äitini pesi joulusaunaa kuntoon ja huomasi vasta ajan kuluttua isän viipymisen.
Varsinaisen shokin hän koki, kun huomasi, ettei isällä ollutkaan kännykkä mukana ja ymmärsi, että kahta tuntia isä ei perunoita hae.
Molemmat kuvittelivat isän aiemmin reistailleen polven pettäneen ja ensihoidoksi pelästynyt äiti tarjosi kylmettyneelle lämpimän suihkun, sitten petiin lämpimään ja kuumaa juotavaa.
Tyttäreni, joka meni seuraavana aamuna hakemaan joulukuusia vanhempieni luota, huomasi tilanteen vakavuuden. Isäni toinen puoli oli halvaantunut, suupieli ja osa kasvoista roikkui. Hän soitti veljelleni, joka ohjeisti vanhempiani menemään kiireesti lääkäriin.
Tästä alkoikin varsinainen show. Terveyskeskuslääkäri katsoi polven, määräsi verikokeisiin ja polven röntgenkuvauksiin. Ja passitti isän kotiin! No samassa terveyskeskuksessa oli onneksi valpas naishenkilö välinevarastolla, jonne lääkäri oli passittanut vanhempani hakemaan kainalosauvoja (! ) ja hän noteerasi isäni toispuolieron ja kyseli, sanoiko lääkäri siitä mitään, että poski roikkuu jne. Ei, ei sanonut. Hän komensi vanhempani takaisin lääkärille, informoi tätä, lisäksi vielä veljeni soitti samaan aikaan äidilleni, puhui samassa lääkärin kanssa ja sen jälkeen taas sama juttu: isä passitettiin kotiin verenohennuslääkkeen kera ja maininnalla, lähete keskusairaalaan tulee jatkossa. Soitimme vielä myöhemmin isän kaksoiskuvanäöstä terveyskeskukseen perään, mutta meitä ohjattiin sanomalla: "Kirjataan tämä soitto tänne koneelle, kyllä lääkäri sen tilanteen on katsonut. Ja jos tilassa tapahtuu muutosta, niin voihan sitä sitten soittaa ambulanssin. Toinen lääkäri soittaa sitten näistä röntgenkuvista ja verikokeiden tuloksista." Vaan eipä soittanut edes niistä. HALOO!!??
Melkoinen rumbaviikko kotona, lukuisten soittojen jälkeen lähetteen perään sain keskussairaalasta ajan neurologille ja kuvauksiin seuraavalle, joulun jälkeiselle, viikolle.
Sitten alkoikin uudenvuoden aattona tulla asioihin vauhtia! Kuvauksista kotiin päästyäni isän kanssa ehdimme hetken levätä, laitoin äidin kanssa ruuan ja söimme.
Puhelinsoitto neurologilta: "Tilaa ambulanssi välittömästi, siellä onkin aivoverenvuoto! Verenohennuslääkkeitä ei missään nimessä saa ottaa."
Hänelle tehtiin loppujen lopuksi korjaava toimenpide Tyksissä 10.1. jossa paljastui aivovaltimon pullistuma. Kiitos Tyksille! Ei tässä nyt sen enempää muista yksityiskohdista, mutta voin sanoa sanoa, että suomalainen terveydenhuolto tuli tutuksi hyvässä ja pahassa.
Mietitytti kovasti, miten käy sellaisten ihmisten, vanhusten tai muiden, joiden asioiden perään kukaan ei kysele tai vaadi mitään. Isän kohdalla kävi ilmi muitakin "unohduksia, välinpitämättömyyttä, tai tietämättömyyttä", tai miksi sitä sitten kutsuukaan.
Samoin kävi äitini kohdalla, asioimme myös hänen kanssaan lääkärissä tammikuussa ja sain soitella puolitoista viikkoa yhden lähetteen perään, kun sitä ei löytynyt mistään. Siis sitä ei oltu kirjoitettu. Saneltu.
Minun uskoni terveyskeskustoimintaan ei ollut ennekään kovin vahvalla pohjalla. Anteeksi yleistykseni!
On toki henkilöitä, jotka tekevät parhaansa kiireen ja tulosvastuullisuuden ja vähennysten keskellä.
Sitten on näitä, joiden motivaatiota voi kyseenalaistaa.
Keikkaa pukkaa sinne tänne terveyskeskuksiin, koeta siinä sitten keskittyä potilaaseen.
En tiedä, kaiken huolen keskellä molemmista vanhemmista, nousee kiukku.
Kiukku siitä, että niin moni on tämän systeemin armoilla ja joskus voi olla, että kyseessä on ihmishenki.
Niin arvokas asia, että sen kunnioittaminen luulisi olevan ykkösasia.
Terveyskeskuksissakin.
Satakunnassa asuva isäni sai aivoverenkiertohäiriökohtauksen 17.12. ja tuupertui lumihankeen lähes pariksi tunniksi mummulan kellarin eteen. Äitini pesi joulusaunaa kuntoon ja huomasi vasta ajan kuluttua isän viipymisen.
Varsinaisen shokin hän koki, kun huomasi, ettei isällä ollutkaan kännykkä mukana ja ymmärsi, että kahta tuntia isä ei perunoita hae.
Molemmat kuvittelivat isän aiemmin reistailleen polven pettäneen ja ensihoidoksi pelästynyt äiti tarjosi kylmettyneelle lämpimän suihkun, sitten petiin lämpimään ja kuumaa juotavaa.
Tyttäreni, joka meni seuraavana aamuna hakemaan joulukuusia vanhempieni luota, huomasi tilanteen vakavuuden. Isäni toinen puoli oli halvaantunut, suupieli ja osa kasvoista roikkui. Hän soitti veljelleni, joka ohjeisti vanhempiani menemään kiireesti lääkäriin.
Tästä alkoikin varsinainen show. Terveyskeskuslääkäri katsoi polven, määräsi verikokeisiin ja polven röntgenkuvauksiin. Ja passitti isän kotiin! No samassa terveyskeskuksessa oli onneksi valpas naishenkilö välinevarastolla, jonne lääkäri oli passittanut vanhempani hakemaan kainalosauvoja (! ) ja hän noteerasi isäni toispuolieron ja kyseli, sanoiko lääkäri siitä mitään, että poski roikkuu jne. Ei, ei sanonut. Hän komensi vanhempani takaisin lääkärille, informoi tätä, lisäksi vielä veljeni soitti samaan aikaan äidilleni, puhui samassa lääkärin kanssa ja sen jälkeen taas sama juttu: isä passitettiin kotiin verenohennuslääkkeen kera ja maininnalla, lähete keskusairaalaan tulee jatkossa. Soitimme vielä myöhemmin isän kaksoiskuvanäöstä terveyskeskukseen perään, mutta meitä ohjattiin sanomalla: "Kirjataan tämä soitto tänne koneelle, kyllä lääkäri sen tilanteen on katsonut. Ja jos tilassa tapahtuu muutosta, niin voihan sitä sitten soittaa ambulanssin. Toinen lääkäri soittaa sitten näistä röntgenkuvista ja verikokeiden tuloksista." Vaan eipä soittanut edes niistä. HALOO!!??
Melkoinen rumbaviikko kotona, lukuisten soittojen jälkeen lähetteen perään sain keskussairaalasta ajan neurologille ja kuvauksiin seuraavalle, joulun jälkeiselle, viikolle.
Sitten alkoikin uudenvuoden aattona tulla asioihin vauhtia! Kuvauksista kotiin päästyäni isän kanssa ehdimme hetken levätä, laitoin äidin kanssa ruuan ja söimme.
Puhelinsoitto neurologilta: "Tilaa ambulanssi välittömästi, siellä onkin aivoverenvuoto! Verenohennuslääkkeitä ei missään nimessä saa ottaa."
Hänelle tehtiin loppujen lopuksi korjaava toimenpide Tyksissä 10.1. jossa paljastui aivovaltimon pullistuma. Kiitos Tyksille! Ei tässä nyt sen enempää muista yksityiskohdista, mutta voin sanoa sanoa, että suomalainen terveydenhuolto tuli tutuksi hyvässä ja pahassa.
Mietitytti kovasti, miten käy sellaisten ihmisten, vanhusten tai muiden, joiden asioiden perään kukaan ei kysele tai vaadi mitään. Isän kohdalla kävi ilmi muitakin "unohduksia, välinpitämättömyyttä, tai tietämättömyyttä", tai miksi sitä sitten kutsuukaan.
Samoin kävi äitini kohdalla, asioimme myös hänen kanssaan lääkärissä tammikuussa ja sain soitella puolitoista viikkoa yhden lähetteen perään, kun sitä ei löytynyt mistään. Siis sitä ei oltu kirjoitettu. Saneltu.
Minun uskoni terveyskeskustoimintaan ei ollut ennekään kovin vahvalla pohjalla. Anteeksi yleistykseni!
On toki henkilöitä, jotka tekevät parhaansa kiireen ja tulosvastuullisuuden ja vähennysten keskellä.
Sitten on näitä, joiden motivaatiota voi kyseenalaistaa.
Keikkaa pukkaa sinne tänne terveyskeskuksiin, koeta siinä sitten keskittyä potilaaseen.
En tiedä, kaiken huolen keskellä molemmista vanhemmista, nousee kiukku.
Kiukku siitä, että niin moni on tämän systeemin armoilla ja joskus voi olla, että kyseessä on ihmishenki.
Niin arvokas asia, että sen kunnioittaminen luulisi olevan ykkösasia.
Terveyskeskuksissakin.
maanantai 13. joulukuuta 2010
Mikäs unohtui?
Olin tässä muutama päivä sitten ruokakaupassa, missä en normaalisti asioi.
Kassalla oli edelläni isä ja tytär, noin 3 1/2-vuotias lapsi.
Heidän tehdessä lähtöä kassalta, tavarat pakattuina, isä kysyi tyttäreltään:
"Mikäs unohtui?"
Pieni tyttö katsoi kassaneitoa silmiin ja huudahti iloisena:
Kiitos ja hei!
Minä liikutuin.
Kaiken joulutohinan keskellä se ei vaadi meiltä paljon.
Kaksi sanaa, kuten tässä.
Nähdään toisemme, katsotaan silmiin.
Siitä tulee joulumieli!
Kassalla oli edelläni isä ja tytär, noin 3 1/2-vuotias lapsi.
Heidän tehdessä lähtöä kassalta, tavarat pakattuina, isä kysyi tyttäreltään:
"Mikäs unohtui?"
Pieni tyttö katsoi kassaneitoa silmiin ja huudahti iloisena:
Kiitos ja hei!
Minä liikutuin.
Kaiken joulutohinan keskellä se ei vaadi meiltä paljon.
Kaksi sanaa, kuten tässä.
Nähdään toisemme, katsotaan silmiin.
Siitä tulee joulumieli!
maanantai 15. marraskuuta 2010
Neuvoton
Suutarin lapsilla ei ole kenkiä, sanotaan.
Elämäntaidonvalmentaja-koulutukseni, luonteeni, intuitioni ja elämänkokemusteni ansioista uskon, että minulla on potentiaalia tukea ja kannustaa muita ihmisiä.
Omassa elämässä tuntuu olevan pari asiaa, joiden kohdalla tuntuvat omat konstit loppuvan.
Minä tunnustan: olen neuvoton.
Asia: Lapseni (nuorimman) isä, jonka kanssa en ole elänyt päivääkään yhdessä, jonka kanssa tuli suhteen loppu eteen ennen kuin suhde oikeastaan kunnolla alkoikaan.
Välillä unohdan totaalisesti, että lapseni on saanut alkunsa miehen kautta, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Hän ei ole tekemisissä poikansa kanssa kuin 3- 4 kertaa vuodessa, hänen tahtonsa ja aikansa riittää juuri ja juuri tuohon, olen ymmärtänyt.
Me olemme pojan kanssa onnellisia kahdestaan.
Meillä on hyvä tukiverkko.
Sitten tulee eteen näitä päiviä, jolloin "perustuksia horjutetaan".
Isänpäivä.
Odotuksia, toiveita, askartelua eskarissa. Isälle.
Äitinä olen otettu siitä paneutumisesta, jolla tämä lahja on omin käsin luotu. Isälle.
Monen tunnin kaunis työ.
Ihastelen ja kehun lasta. Miten hienon lahjan hän onkaan itse tehnyt!
Isästä ei kuulu mitään. Isänpäivänä päätämme lähettää tekstiviestin.
Olimme pohtineet, jos hänestä ei kuulu mitään, kiireinen kun on, että jos poikani voisi viedä lahjan hänelle hänen työpaikalleen. Pikaisesti, tervehtisi vain sen verran, että saisi antaa lahjansa ja nähdä paljon odotetun isän reaktion.
Lyhyt vastaus tuli, hän ei ole töissä, huomenna ehkä.Piste.
Olin sanaton.
Ei mitään ehdotuksia, miten he voisivat tavata, edes sen verran, että lahja vaihtaisi omistajaa.
Samaan aikaan oli selitettävä lapselle asia kauniisti.
Vaikka sisälläni kuohui tuhannen asteen tuli.
Itkuhan siinä molemmilta vapautui.
Olen neuvoton.
Jokin minussa sanoo, että minun, siis minun on aina pidettävä mahdollista porttia auki isyydelle, että lapsi ja isä saisivat mahdollisuuden. Etten minä estä mitään. Että jos jonain päivänä tapahtuisi jotain, minkä vuoksi huomaisin, miksi piti sitä porttia kannatella lapsen edun vuoksi.
Jokin minussa huutaa: Tämä loppuu nyt!
Tietämättä miten.
Tiedätkö sinä?
Elämäntaidonvalmentaja-koulutukseni, luonteeni, intuitioni ja elämänkokemusteni ansioista uskon, että minulla on potentiaalia tukea ja kannustaa muita ihmisiä.
Omassa elämässä tuntuu olevan pari asiaa, joiden kohdalla tuntuvat omat konstit loppuvan.
Minä tunnustan: olen neuvoton.
Asia: Lapseni (nuorimman) isä, jonka kanssa en ole elänyt päivääkään yhdessä, jonka kanssa tuli suhteen loppu eteen ennen kuin suhde oikeastaan kunnolla alkoikaan.
Välillä unohdan totaalisesti, että lapseni on saanut alkunsa miehen kautta, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Hän ei ole tekemisissä poikansa kanssa kuin 3- 4 kertaa vuodessa, hänen tahtonsa ja aikansa riittää juuri ja juuri tuohon, olen ymmärtänyt.
Me olemme pojan kanssa onnellisia kahdestaan.
Meillä on hyvä tukiverkko.
Sitten tulee eteen näitä päiviä, jolloin "perustuksia horjutetaan".
Isänpäivä.
Odotuksia, toiveita, askartelua eskarissa. Isälle.
Äitinä olen otettu siitä paneutumisesta, jolla tämä lahja on omin käsin luotu. Isälle.
Monen tunnin kaunis työ.
Ihastelen ja kehun lasta. Miten hienon lahjan hän onkaan itse tehnyt!
Isästä ei kuulu mitään. Isänpäivänä päätämme lähettää tekstiviestin.
Olimme pohtineet, jos hänestä ei kuulu mitään, kiireinen kun on, että jos poikani voisi viedä lahjan hänelle hänen työpaikalleen. Pikaisesti, tervehtisi vain sen verran, että saisi antaa lahjansa ja nähdä paljon odotetun isän reaktion.
Lyhyt vastaus tuli, hän ei ole töissä, huomenna ehkä.Piste.
Olin sanaton.
Ei mitään ehdotuksia, miten he voisivat tavata, edes sen verran, että lahja vaihtaisi omistajaa.
Samaan aikaan oli selitettävä lapselle asia kauniisti.
Vaikka sisälläni kuohui tuhannen asteen tuli.
Itkuhan siinä molemmilta vapautui.
Olen neuvoton.
Jokin minussa sanoo, että minun, siis minun on aina pidettävä mahdollista porttia auki isyydelle, että lapsi ja isä saisivat mahdollisuuden. Etten minä estä mitään. Että jos jonain päivänä tapahtuisi jotain, minkä vuoksi huomaisin, miksi piti sitä porttia kannatella lapsen edun vuoksi.
Jokin minussa huutaa: Tämä loppuu nyt!
Tietämättä miten.
Tiedätkö sinä?
keskiviikko 27. lokakuuta 2010
Tyhjä
Ystäväni lainasi minulle kirjan nimeltä Kutsu.
Alkutekstinä ollut runo pysäytti minut.
Miten hienosti ja osuvasti joku on ajatellut.
Hetkinä, jolloin oma pää on tyhjä ja ego huutaa, että jotain pitäisi tapahtua, tuntuu lohduttavalta lukea kolahduttavaa tekstiä.
Tuntea helpotusta, että joku osaa pukea houkutteleviksi ja kiehtoviksi sanoiksi ajatuksiaan, tunteitaan.
Se antaa luottamusta, että tyhjyys on vaihe ennen seuraavaa täyttymistä.
Odottaessani täyttymystä. Täyttymistä.
Kun tuntuu, että jokainen ponnistus
upottaa suohon syvemmälle.
Ja kuitenkin, osa minusta tietää, että olen oikeassa paikassa,
oikeaan aikaan.
Mieli luo asioista illuusion, harhan.
Kunpa jo ymmärtäisin,
mielessäni ja sydämessäni,
että kaikki on tässä ja nyt.
Jopa tyhjässä päässä.
Laitan teille pohdittavaksi, nautittavaksi, luettavaksi Kutsun aloituksen, englanniksi, se kolahtaa alkuperäistekstinä minulle. Suosittelen, lukekaa myös kirja.
Alkutekstinä ollut runo pysäytti minut.
Miten hienosti ja osuvasti joku on ajatellut.
Hetkinä, jolloin oma pää on tyhjä ja ego huutaa, että jotain pitäisi tapahtua, tuntuu lohduttavalta lukea kolahduttavaa tekstiä.
Tuntea helpotusta, että joku osaa pukea houkutteleviksi ja kiehtoviksi sanoiksi ajatuksiaan, tunteitaan.
Se antaa luottamusta, että tyhjyys on vaihe ennen seuraavaa täyttymistä.
Odottaessani täyttymystä. Täyttymistä.
Kun tuntuu, että jokainen ponnistus
upottaa suohon syvemmälle.
Ja kuitenkin, osa minusta tietää, että olen oikeassa paikassa,
oikeaan aikaan.
Mieli luo asioista illuusion, harhan.
Kunpa jo ymmärtäisin,
mielessäni ja sydämessäni,
että kaikki on tässä ja nyt.
Jopa tyhjässä päässä.
Laitan teille pohdittavaksi, nautittavaksi, luettavaksi Kutsun aloituksen, englanniksi, se kolahtaa alkuperäistekstinä minulle. Suosittelen, lukekaa myös kirja.
| |||||
| It doesn't interest me what you do for a living I want to know what you ache for and if you dare to dream of meeting your heart's longing. It doesn't interest me how old you are I want to know if you will risk looking like a fool for love for your dreams for the adventure of being alive. It doesn't interest me what planets are squaring your moon... I want to know if you have touched the center of your own sorrow if you have been opened by life's betrayals or have become shrivelled and closed from fear of further pain. I want to know if you can sit with pain mine or your own without moving to hide it or fade it or fix it. I want to know if you can be with joy mine or your own if you can dance with wildness and let the ecstasy fill you to the tips of your fingers and toes without cautioning us to be careful be realistic to remember the limitations of being human. It doesn't interest me if the story you are telling me is true. I want to know if you can disappoint another to be true to yourself. If you can bear the accusation of betrayal and not betray your own soul. If you can be faithless and therefore trustworthy. I want to know if you can see Beauty even when it is not pretty every day. And if you can source your own life from its presence. I want to know if you can live with failure yours and mine and still stand on the edge of the lake and shout to the silver of the full moon, "Yes." It doesn't interest me to know where you live or how much money you have. I want to know if you can get up after a night of grief and despair weary and bruised to the bone and do what needs to be done to feed the children. It doesn't interest me who you know or how you came to be here. I want to know if you will stand in the center of the fire with me and not shrink back. It doesn't interest me where or what or with whom you have studied. I want to know what sustains you from the inside when all else falls away. I want to know if you can be alone © 1995 by Oriah House, From "Dreams Of Desire"with yourself and if you truly like the company you keep in the empty moments. Published by Mountain Dreaming, 300 Coxwell Avenue, Box 22546, Toronto, Ontario, Canada M4L 2A0 Please click here for more information about Oriah's book. | |||||
maanantai 18. lokakuuta 2010
Toivotaan, toivotaan
Ajattelin, että on parempi antaa tunnekuohujen rauhoittua, ennen kuin kirjoittaa tänne mitään.
Katselin tässä taannoin tvKakkosen Homoiltaa.
Huh, mikä takapajula tämä Suomi vielä joissakin asioissa onkaan!
Minun suvaitsevaisuuttani koettelivat suvaisemattomat ihmiset.
Miten voimakasta onkaan halu tuomita toisia! Onko tekopyhyyttä se, että toisaalla ollaan niin kristillisiä, ja toisaalla niin suvaitsemattomia?
Minulle on päivänselvää, että me kaikki olemme samasta lähteestä. Kenelläkään meistä ei ole varaa tuomita toista. Eikö se ole itsensä ylentämistä? Siis jos alkaa tuomita ihmisiä sen perusteella, ketä he rakastavat?
Ei, anteeksi vaan Päivi Räsänen ja piispa Matti Repo, minä en suostu ymmärtämään kantaanne.
Nuorin lapseni kysyi minulta (pari päivää ennen tätä homoiltaa): " Äiti, mikä on homo?"
Kerroin hänelle: Hän on ihminen, mies, joka rakastaa miestä, ja haluaa olla parisuhteessa toisen miehen kanssa, samoin kuten nainen ja mies voivat olla parisuhteessa. Tai nainen ja nainen. Hetkeksi ilme muuttui vakavaksi ja surulliseksi:"Äiti, ne ei sitten voi saada lapsia?" Sanoin, että voivat adoption kautta. (minulla oli hieman laajentunut käsite siitä). " Ai, no hyvä!" hän sanoi ilahtuneena.
Hänen mielipiteensä oli, että kaikilla olisi oikeus lapsiin.
Maailmassa tarvitaan enemmän tekoja rakkaudesta, tuomitseminen ei auta ketään.
Tässä onkin itsellä vaikeuksia olla tuomitsematta noita rakkaudettomia ihmisiä, jotka näkevät homouden syntinä!
Onneksi ohjelmassa oli heitä, jotka puhuivat suoraan sydämestä.
Kiitos heille, aina on toivoa paremmasta maailmasta, kun ihmiset ajattelevat sydämellään.
Kiitos, arkkipiispa Kari Mäkinen, lausunnoista ohjelman jälkeen.
Ehkä vielä on toivoa.
http://www.youtube.com/watch?v=qubVo6cHAWw
Katselin tässä taannoin tvKakkosen Homoiltaa.
Huh, mikä takapajula tämä Suomi vielä joissakin asioissa onkaan!
Minun suvaitsevaisuuttani koettelivat suvaisemattomat ihmiset.
Miten voimakasta onkaan halu tuomita toisia! Onko tekopyhyyttä se, että toisaalla ollaan niin kristillisiä, ja toisaalla niin suvaitsemattomia?
Minulle on päivänselvää, että me kaikki olemme samasta lähteestä. Kenelläkään meistä ei ole varaa tuomita toista. Eikö se ole itsensä ylentämistä? Siis jos alkaa tuomita ihmisiä sen perusteella, ketä he rakastavat?
Ei, anteeksi vaan Päivi Räsänen ja piispa Matti Repo, minä en suostu ymmärtämään kantaanne.
Nuorin lapseni kysyi minulta (pari päivää ennen tätä homoiltaa): " Äiti, mikä on homo?"
Kerroin hänelle: Hän on ihminen, mies, joka rakastaa miestä, ja haluaa olla parisuhteessa toisen miehen kanssa, samoin kuten nainen ja mies voivat olla parisuhteessa. Tai nainen ja nainen. Hetkeksi ilme muuttui vakavaksi ja surulliseksi:"Äiti, ne ei sitten voi saada lapsia?" Sanoin, että voivat adoption kautta. (minulla oli hieman laajentunut käsite siitä). " Ai, no hyvä!" hän sanoi ilahtuneena.
Hänen mielipiteensä oli, että kaikilla olisi oikeus lapsiin.
Maailmassa tarvitaan enemmän tekoja rakkaudesta, tuomitseminen ei auta ketään.
Tässä onkin itsellä vaikeuksia olla tuomitsematta noita rakkaudettomia ihmisiä, jotka näkevät homouden syntinä!
Onneksi ohjelmassa oli heitä, jotka puhuivat suoraan sydämestä.
Kiitos heille, aina on toivoa paremmasta maailmasta, kun ihmiset ajattelevat sydämellään.
Kiitos, arkkipiispa Kari Mäkinen, lausunnoista ohjelman jälkeen.
Ehkä vielä on toivoa.
http://www.youtube.com/watch?v=qubVo6cHAWw
maanantai 20. syyskuuta 2010
Tilauksia
Olin elämäni ensimmäistä kertaa kuuntelemassa Erkki Lehtirantaa, suosittua henkistä astrologia, journalistia, muusikkoa, kouluttajaa.
Minuun hänen ajatuksensa upposivat yhtä kevyesti kuin olisin syönyt Fazerin Sinistä.
Herkkua alusta loppuun.
Taas yksi esimerkki miehestä, jolla on sydämen viisautta. Heitä on ilmaantunut polulleni, kuin hetken valaisten tietäni eteenpäin.
Antaen luottamusta ja toivoa. Matkaamme kohti parempaa tulevaisuutta, jossa merkitystä on ihmisellä, sillä mitä hänen sydämessään on.
Ajatuksen voimasta hän puhui pysäyttävästi. "Jokainen ajatus on universumille tehty tilaus".
Niin.
Jos sinun olisi kirjoitettava ylös jokainen ajattelemasi ajatus, minkälainen sepustus siitä tulisi? Yhden päivän ajalta.
Olisiko se kaunista luettavaa? Vai kenties jotain ihan muuta? Minkälaista tilausta sinä lataat joka päivä universumiin?
Minulla on tällä hetkellä menossa ajatusvoimalause: Kaikki on mahdollista!
Jos huomaan, että edes alkulauseen verran meinaan mennä miinuksen puolelle, peruutan ajatuksen, ja tietoisena ajattelen: Kaikki on mahdollista!
Kuulostaa helpolta. On kuulkaa vaatinut vuosien harjoittelun.
Tästä minä olen ennenkin kirjoittanut.
Että kuuntelehan itseäsi, mitä sinä olet tilannut elämääsi?
Minuun hänen ajatuksensa upposivat yhtä kevyesti kuin olisin syönyt Fazerin Sinistä.
Herkkua alusta loppuun.
Taas yksi esimerkki miehestä, jolla on sydämen viisautta. Heitä on ilmaantunut polulleni, kuin hetken valaisten tietäni eteenpäin.
Antaen luottamusta ja toivoa. Matkaamme kohti parempaa tulevaisuutta, jossa merkitystä on ihmisellä, sillä mitä hänen sydämessään on.
Ajatuksen voimasta hän puhui pysäyttävästi. "Jokainen ajatus on universumille tehty tilaus".
Niin.
Jos sinun olisi kirjoitettava ylös jokainen ajattelemasi ajatus, minkälainen sepustus siitä tulisi? Yhden päivän ajalta.
Olisiko se kaunista luettavaa? Vai kenties jotain ihan muuta? Minkälaista tilausta sinä lataat joka päivä universumiin?
Minulla on tällä hetkellä menossa ajatusvoimalause: Kaikki on mahdollista!
Jos huomaan, että edes alkulauseen verran meinaan mennä miinuksen puolelle, peruutan ajatuksen, ja tietoisena ajattelen: Kaikki on mahdollista!
Kuulostaa helpolta. On kuulkaa vaatinut vuosien harjoittelun.
Tästä minä olen ennenkin kirjoittanut.
Että kuuntelehan itseäsi, mitä sinä olet tilannut elämääsi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
